"No en mä tosissani.. No onhan se ihan kiva. Mut siis.."

"Ed siis.. Onhan se ihan hyvässä kunnossa ikäisekseen.. Mut onhan se vanha ihan suoraansanottuna. Mä haluisin kyllä jonkun paljon nuoremman.."

"Mmmmm.."
 

"Ai se olis sulle ihan ok..?"

"Itseasiassa aivan sama." sanoin.

Olis jo välillä hiljaa..

"Aha. Sua ei taida paljoa kiinnostaa nää mun mies-jutut.."

"No, ei ainakaan tänään.."

"..koska mulla on liikaa murehtimista. Mä nimittäin pelkään, ettei Brad ikinä toivu tosta.."

"Ei, ei, ei.. Ei noin saa ajatella. Annas, kun äiti vähän juttelee sille.."

"Brad, hei."

"Hä.. Mistä on kyse.."

"Voitaisko me jutella."

"Toi ei tainnu olla kysymys.."

"Ei niin."

"No mitäs."

"Tiiätkö sä mitä mä en voi sietää, Brad?"

"Mmmm.. Kissoja?"

"Ei."

"Sitten en tiedä."

"Mä en voi sietää ihmisiä, joihin mä joudun pettymään. Ihmisiä, jotka luovuttaa eikä hoida asioita niin kuin kuuluisi hoitaa. Ihmisiä, jotka makaa sohvalla ja..."

"Okei, okei."

"Mä yritän kyllä parhaani.."

"Äiti, hei.."

"No yrittäisit paremmin!!"

"Äiti."

"Mitä sä teet! Sun piti ainoastaan jutella Bradin kaa, eikä alkaa syyttämään sitä jostain!"

"Joo. Anteeks.."

"Mut mä en vaan siedä sellaisia ihmisiä.."

"Mut Brad ei oo sellanen ihminen. Muista se."

"Oothan sä ok.."

"Älä, Brad, välitä.."

"Mutsilla on vaan itellään ongelmia miestensä kanssa."

"Koska se ei tunnetusti siedä ketään.."

"Tuo, Lauren, ei oo totta."

"Ihan sama."

Mutsi käveli pois.
 

"Kunpa meillä olis paikka, jossa me saatais olla rauhassa.." sanoin.

"Onhan meillä." Brad sanoi.

"Ai tarkotatsä New Yorkin asuntoa..?"

"Onhan sielläkin naapurit ihan seinän takana." nauroin.

"En, en mä sitä tarkota."

"Muistatsä sellasen aika vanhan puutalon, joka oli isällä täällä päin ja jossa se aina sillon tällöin asu, kun se oli täällä kesät?"
 

"Joo-o.. Taisin mä siellä kerran käydä. Miten niin?"

"Se on nyt meidän. Meidän kahen."

"Mitä sanot?"

"Siis.. Sun isä anto meille sen.. koko talon."

"Okei, joo.. Siis meillä on nyt talo täällä. Nashvillessä. Iso talo."

"Siinä talossa on kaikki mitä me tarvitaan. Ja näin lähellä tuttuja maisemia vielä kaiken lisäks."

"Mut.. Mut onks meillä kiirekin lähteä sinne? Meidänhän pitää käydä siellä asunnollakin sitten jossain vaiheessa.." sanoin.

"Joo, tottakai. Koska olis hyvä aika lähteä..?"

"No samantien! Mitä me täällä enää ees ollaan?"

****

Heti seuraavana aamuna oltiinkin sitten kaikki matkalla viimeistä kertaa, ainakin toistaiseksi, New Yorkiin.

****

Tässä se sitten oli.

Vuodet meidän ihan ekassa kämpässä.. Olihan täällä mukavaa, mutta olis voinu olla kivempaakin, jos ei olisi ollu vaan niin yksinäistä..

"Tässä tää sitten oli!" sanoin.

"Eiköhän lähetä ja jätetä tää taakse.." Brad sanoi.

****

"Kyl Emma kasvaa nopeesti.. Kohtahan se pitää lähettää kouluun." Brad sanoi.

Oltiin pysähdytty matkalla pieneen kahvilaan lepäämään.

"No ei nyt ihan vielä. Enkä mä haluu, että Emma ei oo kotona aina päivisin.. Ei vielä." sanoin.

"Mmmm."

"Pitäis varmaan nyt soittaa sille Jakelle.."
 

"Ai minkä takia.." kysyin.

Brad ei ollukaan puhunu Jakesta pitkään aikaan, ja olin jo unohtanuki koko tyypin.. En ollu puhunu sille sen jälkeen, kun viimeks nähtiin.

"Sen takia, et olis kiva, et joku auttais noitten huonekalujen kanssa.." Brad vastasi.

"Eks se oo muuten kateellinen sulle, kun sait ton talon?"

"Sehän sai isän ison asunnon kaupungin keskustasta.. Jonka se hyvin todennäkösesti myy."

"Miks se ei voi nyt vastata.."

"Mähän sanoin, et se on suuttunu sulle.."

"Ei voi olla."

"Ei sitte. Pakko kai yksin sit yrittää tehä sitä remonttia.." Brad sanoi.

"No, oonhan mä auttamassa. Mut eiköhän jatketa matkaa.."

****

"Hei, Brad.."

"Tää talohan on ihan valtava.."

"No, ihan tollasena mä sen kyllä muistan.."

"No, mä en!"
 

"Mennään samantien sisälle!" sanoin.

"Emmakin saa vihdoin kunnon huoneen.."