Viimein sain huokaista helpotuksesta kesän alkaessa, kun sain pakata tavarani mukaani ja astua ulos siitä asuntolasta!

Ne neljä vuotta olivat olleet pelkkää tuskaa, joten halusin mahdollisimman nopeesti alottaa ihan puhtaalta pöydältä.

Ennen valmistuaisia soitin Bradille, että tuun kattoo asuntoa niin pian kuin voin, mutten sanonu tarkkaa päivää.

Niinpä halusin yllättää sen.

Brad kävi yliopistolla vain kesäisin, ja heti ensimmäisellä kesälomalla Brad sai mut vakuutetuks siitä, että asunto-ongelma oli ratkaistu.

Niin se näköjään olikin.

Soitin asunnon ovikelloa, ja joka hetki alkoi jännittää vaan enemmän.

Seisoin painavat laukut käsissäni ainakin viisi minuuttia eikä silti mitään tapahtunu.

Aloin jo epäillä, et olin väärässä talossa. Brad oli kyllä selittäny tän paikan tosi selvästi, joten olin aika varma et olin oikeessa paikassa.

Päätin siis kokeilla uudestaan.

Soitin ovikelloa uudelleen ja uudelleen.

"Brad! Brad, se oon mä, tuu jo avaa."

Yhtäkkiä tuli kylmät väreet, kun en ees ollu tarkastanu, olinko oikeessa osotteessa.

No, kyl siinä Stewart luki.

Aloin tulla epätoivoseks.. Ehkä se oli jo heitetty ulos täältä, koska en ollu ees varma et oliks sillä ees työpaikkaa..

Vihdoin jokin kolahti.

"No, vihdoin! Meinasin jo soittaa ambulanssin, ku luulin et oot pyörtyny. Mut taisit vaan tietty nukkua."

"Vihdoin, Lauren!! Ollaan ootettu sua jo kauan."

Ainoot sanat, jotka oli mun päässä, olivat mitä ja tä.

"Sori, ku kesti.. Olin just siivoomassa paikkoja, koska olin varma, et tuut lähiaikoina. Eikä noi pojat tietty jaksa liikkua.. No, mitä kuuluu?"

"Ööh..."

Viimein tunnistin kasvot. En tuntenu Miaa mitenkään erityisemmin, oltiin nähty viimeks lukiossa, joten en tajunnu tätä tilannetta. Heitin sitten vaan jotain.

"Ihan ok.. Mitäs sä täällä?"

"Mitäs ..." Mia naurahti jopa ärsyyntyneesti. "Mähän asun täällä."

Menin ihan tolaltani.

"A-asut?"

Mia nyökkäsi iloisesti.

"Jep. Mä meen hakee Bradin: se varmasti yllättyy, koska ei se oo ainakaan puhunu mitään et sä olisit tulossa. Nähään kohta!"

"Moi.."

En tienny, mitä ajatella. Ehdin kuitenkin ajattelemaan kauheinta Bradistä ja... Neljä vuotta. No, tuskin.

"Ei taida miellyttää..?"

Joku keskeytti ajatukseni huvittuneella äänensävyllä.

Heitin laukut nurkkaan.

"Ai terve, Jake. Asut säkin täällä?" huokaisin. "No ni. Anna tulla vaan. Ketä muita?"

"No, älä ny. Brad yritti kyl parhaansa.."

"Parhaansa?" En tienny, olisiko pitäny nauraa vai itkeä. "Sillä oli neljä vuotta aikaa ettiä meille ihan ikioma kämppä, mut mieluummin se halus muuttaa takas yhteen veljensä kanssa. Ihme ku ei muuttanu takas äitinsä luokse!"

Jake purskahti nauruun.

"Arvaa yrittikö?"

En kestäny enää.

"Onhan se yks laiskamato.. Mä voin kuitenki sanoa, et se kyl yritti."

"Joo varmaan. Ei mua muuten tää juttu ärsytä, mut.." tajusin jotain. "Siis ei mua haittaa vaikka oltaiskin kaikki samassa asunnossa, mut ku se vielä moneen kertaan lupas sen oman kämpän meille kahdelle ja me suunniteltiin sitä niin kauan, oikeesti. Ei kai oo ongelma, et jos ollaan tääl jotain pari viikkoa, vaan sen aikaa et löydetään se kämppä?"

"Joo, siis.. Ei mua haittaa, vaikka te täällä ootteki. Vuokraisäntää kyl haittaa enemmän; eihän täällä varmaan sais olla alivuokralaisia." Jake kohautti harteitaan ja lähti kävelemään keittiöön päin.  "Miankin kohdalla tein poikkeuksen. Mut mahdollisimman pian, ok?"

"Joo, tottakai. Kiitti, Jake."

Tuli hiljaisuus.

"Hauska muuten taas tavata." Jake vilautti hymyn.

"Samoin. No.. Mitäs sulle?"

"Ootko jo löytäny uuden tytön?"
"No, onhan niitä tossa pyöriny, muttei ketään.. erityistä. Haluutsä jotain?"

Pudistin päätä.

Vakavoiduin samantien, kun muistin, missä oon.
"Minne ne oikeen jäi?"

Yhtäkkiä Brad ryntäs olohuoneeseen.

"Lauren?" Se sai vaan sanottua ja tuijotti Jakea.
"Mitä sä mua katot? Tossahan se." Jake katsahti mua.

"Ai etsä enää tunnista mua?"

"Oot ihan eri näkönen!" Brad kiiruhti mun luo.
"Hiukset valitettavasti kasvaa neljässä vuodessa.."

"Et sä aio ees halata mua? Et ees --"



"Vihdoin sä tulit.." Brad kuiskas.

"Hei. Me ajateltiin vielä syödä tossa pöydällä.. Kai." Jake sanoi.

Brad vaan naurahti ja nosti mut pois tasolta.



"Mulla oli niin ikävä sua.."

"No, sä varmaan haluut jo nähä mun tai siis meidän huoneen..?"
"Ai." Olin yllättyny. "Sulla on oma huone? Ihan oma?"
"Tottakai. Tuu."

Aloin tulla jo paremmalle tuulelle.

"Ja Jake hei, muista, et mä maksan sulle tosta huoneesta vuokraa... Mulla on jotain oikeuksia tässä kämpässä."

"No, älkää ny vaan menkö ihan liian pitkälle, nimittäin nää seinät ei oo äänieristettyjä.."

"Jake! Lopeta." karjaisin ärsyyntyneenä.

"No onhan sulla tossa tukassas ihan tarpeeks eristettä.." Brad meni mukaan.

Aloin jo raivostua.

"Brad. Sun piti varmaan tehä jotain?"

"Se huone?"

"No, tottakai, mä näytän sulle sen huoneen.."
"Älä innostu liikaa."


"Mia? M-Mitä sä teet?" Brad huokas ällistyneenä.

"Hä..."

"Sä lupasit siivota huonees.." Mia yritti vihjailla jotain luullen, etten kuulis. "Eks me sovittu..?"

"Hä.. Mut siivosinhan mä."
"No, ei valitettavasti siltä näytä."

Mian käytös alko jo naurattaa.

"Mut.. Mikä oikeus sulla on kaivaa täällä mun.. vaatteita."
"Brad. Älä ny! Miahan vaan halus auttaa." katsoin huvittuneena Bradin kasvoja.

Mia jäi miettimään jotain.

"No, ehkä mä tästä sit lähen. Joo.."



"Heippa!"

Mia paiskas oven kiinni.

Jäin kauhistuneena kattomaan Bradia, joka muina miehinä käveli suuren vaatekasan yli.

Bradin huone ylipäätään ei ollu juuri lattiaa siistimpi.

"Minne sä meet?" vilkaisin Bradiä.

Brad kaatui sängyllensä. Vai olikohan se vain patja?

"Ihan kiva huonehan.. tää." vilkaisin ympärille.
"Kiitti." Brad näytti yllättävän ylpeältä.

"Joo, ei todellakaan oo. Miks sä valehtelit mulle?"

"Miten ni?" Brad katto mua kauhuissaan.
"Sä taisit luvata mulle ja sulle, siis mulle ja sulle pelkästään, ikioman kämpän, ei pelkkää sotkusta huonetta."

Brad huokaisi syvään ja olin varma, että nyt tulisi liuta erilaisia selityksiä.

"Joo, eli, kulta.." Brad painotti sanaa 'kulta' erittäin paljon.
"Älä ees yritä."
"Niin, et.. mä todella yritin, mutta.. Niin, se iso mutta."

"Brad! Sulla oli neljä vuotta aikaa ja sä vielä lupasit! Miks sä valehtelit!"

Brad kohautti peloissaan harteitaan.

"Mä oon pettyny suhun.. Sä et varmaan enää rakasta ees mua."

"No, tottakai rakastan. Älä viitti, hei. Kyllä me se löydetään."

"Mut ku sä vielä lupasit et sä etit sitä sen aikaa kun oon opiskelemassa.."
"Mä etinkin, mut ei meillä mitenkään voi olla varaa mihinkään, ei ees yksiöön, täällä päin."

"Mut kyl mä oon tehny paljon ylitöitä, et meillä olis jotain säästöjä, ennen ku muutetaan mihinkään.. Enää pari kuukautta."

Huokaisin syvään. Lopulta hyväksyin tilanteen.

"Ehkä sä sit oot oikeessa."