"Mikään muu ei ole minulle yhtä tärkeää kuin hän."
 

"Enkä ikinä, en ikinä maailmassa niin kauan kuin olen täysissä järjissäni.."

"...tee enkä sano mitään.."

"...mistä hän pahoittaisi mielensä."

"Rakastan häntä enemmän kuin itseäni."

Huoh. Olisipa kaikki todellisuudessakin aina niin samanlaista kuin saduissa on..

Olisipa kaikki niin kuin aina sillon joskus.. Vaan me kaks, kesäillat ja pelkät hyvät jutut.

 Eikä tällasta pelkkää --

*kop, kop*

"Joo, tuu vaan.."

"Tuolla ois nyt vihdoin jotain syömistä.."

"Okei.. Kiva juttu."

"Oota.."

"Tä."

"Mi-mitä nyt.. Miks sä hymyilet noin.."

"No, rauhotu. Sä vaan taisit unohtaa jotain.. Mehän ei olla nähty koko päivänä, joten.."

"..pitäähän sun nyt ainakin yks pusu antaa."

"No mitä nyt."

"Mikä sulle tuli.."

"Oot sä taas tänään kuluttanu koko päivän lukemalla joitain keskiaikasia rakkaustarinoita.. Sun pitäis hankkia jotain järkevääkin tekemistä välillä, ettei sun aivot ihan sula."

"Aha."

"Onks Emmaakaan ees syötetty?"

"Mä toivon, ettei sulla sillonkin ollu parempaa tekemistä.."

"Joo, turha ruveta ees väittämään, ettenkö mä huolehtisis mun omasta lapsesta. Tiiätsä, et mä voisin todella loukkaantua tosta."

"Älä vaivaudu."

Miten se voi puhua mulle noin? Siis eiks sitä yhtään pelota, että mä häivyn? Kun mä häivyn, myös Emma häipyy.
 

Sit se saa syödä yksinään soossejansa. Niin kun tänään.

Kyl mä tiedän, et mä luen paljon kirjoja, mut pitäähän mullakin olla jotain mielenkiintosta elämässä. Eihän mulla oo ees töitä.

Ja sillä taas on..

Miksköhän se ei kerro mitään sen töistä.. Ei ees mitä se varsinaisesti tekee kaiket päivät..

Päivät käy töissä ja illat raivoo täällä.
 

Meidän elämä ei todellakaan oo ollu mitään maailman ihaninta sen jälkeen, kun me tänne muutettiin. Lukuunottamatta tietenkään Emmaa ja Emmaan liittyviä asioita. Meillä ei oo täällä ketään. Mutsiakaan ei oo sen yhen ainoan vierailun jälkeen näkyny.. No, se kyl asuu toisella puolella maata. Bradin mutsi soittaa tasan kaks kertaa vuodessa: jouluna ja Emman synttärinä.

Me ollaan tosi yksin. Niin ja ne häät... Kuinkakohan monta kertaa ne onkaan siirtyny jonnekin tulevaisuuteen? Nyt tais tulla taas muutama vuos lisää..

Kuka ei lukis romaaneja ja eläis saduissa, kun todellisuus on tällasta..

"Hei... Hei..."

"Minulla on teille kysymys."

"Herra Stewart, rakastatteko te minua todella?"

"Rakastan, rakastan, neiti Kleiman."

"Nyt ja aina?"

"Nyt ja aina ja.."

"..ikuisesti."

****

"Sammuta jo se valo.. Mä nukun."

Mi--

"Paljon kello on?"

"Hui. Miten mä noin nukahdin? Voi kamala, Emmahan pitää laittaa jo nukkumaan!"

"Laitettu on.."

"Ai."
 

Hiljaisuus.
 

"Mikäs kirja toi on? Ite eka haukkuu mun kirjat, sit ite lukee ties kuinka monta tuntia putkeen omia kirjojansa.."

"Tää ei ookaan mikään romaani."
 

"Aha. No, eipä tietenkään 'mikään romaani'.."

"Mikä sulla oli oikeen taas tänään.. Johtuuks se joistain töistä vai..?"

"Ei."

"Ei vai? Ootsä varma?"

"Olen."

"Oikeesti?"

"Kyllä! Lopeta jo eikä edelleenkään kuulu sulle!"

"Nukkuko pikkunen hyvin, nukkuko?"

"Meillä olis tänään pikkunen reissu tehtävänä."

"Hei sitte, mä meen nyt!" Brad huus.

"Okei, moikka!"

"Nonni. Ethän sä kerro kenellekään äidin pientä suunnitelmaa..?"

"Nimittäin äitin pitää tänään tehdä jotain salaista.."

"Jotain, mikä toivon mukaan onnistuu..."

****

Nyt alan kyllä jo vähän ihmetellä, et missä se Brad oikein käy töissä. Tällaset kadut ja talot..?

Toivottavasti Emma pysyy nyt tyytyväisenä eikä ala tuottamaan hankaluuksia, kun yritän pysyä sen yhen perässä..

No, vihdoin. Ei tartte kulkea enää kauemmas..

Nyt jäit vihdoin kiinni. Nyt mä saan vihdoin tietää, mistä sä oot oikeen raivonnu nää kaikki kuukaudet..

Mi--

Noi kasvot. Toi iho..

Ei voi..

Eikä. Voiko se todella.. Oliks se mun uni sittenkin jotenkin totta.. Pliis, ei..

"....joo, ei haittaa! Mä käyn hakemassa niitä vaikka tosta lähikioskilta pikasesti."

Voi ei.

"Lauren?"

"Hei! Odota!"

"Ai paljastuks sun pikkusalaisuutes nyt vai? Siitäkö sä oon niin huolissas.? Siis oot sä hermoillu mulle kaikki nää kuukaudet siitä et osaaks sä varmasti halata tota pitkäsäärtä tarpeeks oikein? Hä?" sanoin.

"Mitä sä puhut? Mitä pitkäsäärtä?"

"Täytyykö. Mun. Ihan. Oikeasti. Selittää. Sulle. Ehkä sulla on enemmän selitettävää mulle!"

"Siis vakoileksä oikeesti mua? Ja tarkotat sä tota naista tuolla?"

"Lauren, Lauren, Lauren ja sun juttus.. Siis mä tapasin ton tänään, just äsken. Turha ees ajatella tollasia." Brad huokas syvään. "Lauren, toi nainen on malli.. Ja niin oon mäkin."

"Malli!" kirkaisin ja pelästyin itekin. "Sä? Malli? Et varmana. En usko."

"No, en minäkään, mutta pakkohan sitä on jotain tehä. New Yorkista kun ei mun taidoilla paljon muita töitä saa."

"Mikset sitte kertonu aiemmin? Mun pitää ruveta vakoilemaan sua, tulla paikan päälle raivoamaan, jotta mä saisin tietää millä töillä sä meitä elätät.."

"Hei. Yks vastaus: noloa. Enkä mä todellakaan hermoile näistä töistä. Mähän sanoin sen jo aiemminkin." Brad sano.

"Mmm.. Mistä sä oot sit oikein hermoillu?"

"Itseasiassa..."

"...mun pitäis olla se joka itkee just nyt."

"Kuinka niin? Mitä on sit oikeen tapahtunu?" kysyin.

"Mun isä on sairaalassa. Se on ollu siellä jo monta kuukautta..

"Matt? Sairaalassa? Miks sä et oo kertonu mulle? Miks sä et oo käyny sit sen luona?"

"Koska mulla on perhe täällä."

"Eli se ei oo täällä New Yorkissa sairaalassa..?" kysyin.

"Ei.. Ja siks mun pitäiskin nyt varmaan, koska nyt vihdoin kerroin tän, pyytää sua lähtemään mun kaa varmaan pitemmäkskin aikaa takaisin..."

"...Nashvilleen."

Nashville.

Arvasin.

"Tottakai me lähetään." sanoin. "Sun isäs tarvitsee sua."

"Kiitos..."

"Pusu!" joku keskeytti meidät yhtäkkiä.

"Emma...? Sanoitko sä jotain?"

"Pusu!"

******************

Alun teksti kirjasta Humiseva harju.