"Huomenta, Nashville! Täällä Jason Berg pirteänä kuin apina. Aamu täällä Nashvillessä nousee aurinkoisena ja plussan puolella, vaikka syksy uhkaavasti läheneekin..."

"..aamuruuhka on juuri nyt pahimmillaan moottoriteillä varsinkin aivan kaupungin keskustassa.."

Silmäni avautuivat yhtä nopeasti kuin heppu radiossa sai suunsa avattua liian pirteästi.

Olin ihan puhki ja väsyny. Olin istunu aamukuudesta asti haisevassa bussissa eli miltei sata tuntia. Olin tuijottanut autojen valoja niin kauan, että näin pelkkiä punaisia pilkkuja joka puolella.

Suljin radion ja yritin vähän venytellä puutuneita jalkoja. Tietenkin löin jalkani edessäni olevaan penkkiin kuin mikäkin norsu. Vilkaisin kuljettajaa, joka oli niin pirteällä päällä. En ymmärrä enää mitään.

Yhtäkkiä kuulin kuulokkeiden läpi bussin jarrujen kirskunnan ja meinasin pyörtyä.

"Ei, ei, ei, ei..." Toistelin päässäni, vaikka silmäni olivat lukkiutuneet johonkin todella pelottavaan.

Otin kuulokkeet tärisevin käsin pois päästä ja tungin ne laukkuun.

Ei voi olla totta. Nytkö jo? Olisin vaihtanut tämän vieläkin pitempään bussimatkaan. Ihan mihin tahansa muuhun!

Vilkaisin taas raskaannäköistä ruskeaa ovea ja jostakin mieleeni pulpahti kysymys: mikä on viimeinen toiveesi.

Lopulta bussi pysähtyi totaalisesti ja ovet natisivat auki. Kompuroin kipeän jalkani kanssa ulos.

Missään ei näkyny ketään ja bussistakin nousi vain jotain kolmekymppisiä vaareja.

Yhtäkkiä kuulin, kun bussi alkoi taas natista ja oli jo jatkamassa matkaansa.

Hetken tunsin, että saan paniikkikohtauksen, mutten sittenkään hypännyt bussin ikkunasta sisään.

 Mee vaan, ja jättäkää mut tänne! Kyl mä vielä näytän, et.. mä..

Olisin halunnut upota suohon.

Tunsin jonkin jämähtävän kurkkuuni.

Yritin nielaista sitä pois, mutta se vain kasvoi, kun näin ilmoitustaulut, koulukuvat, tikittävät kellot, vessojen ovet.. Lähestyin sydäriä.

Mieluummin sydäri kuin, että näyttäsin idiootilta heti, kun astuisin sisään. Siksi lähdin kävelemään entiedäminne. Yritin keksiä jotain paikkaa, joka mulla olisi "niin-päämääränä." Keksin, että mun täytyis löytää tietenkin mun oma huone tässä loisteliaassa Schwarzin yliopiston asuntolassa, joten yritin löytää jonkun ystävällisen näkösen tyypin.

Mutta kun sit yritin kattoa jotakin tyyppiä hymyn kera silmiin, kukaan ei ollukaan huomaavinaan.

Meinasin jo vaihtaa sitä päämäärää takaisin bussipysäkille, kun sain halveksuvia ja sääliviä katseita ympäri käytävää...

..mutta sit onneks joku ei ollu vielä huomannu mua ollenkaan ja tungin itteni sen luo.

"Öööh... Moi."

Blondi barbie käänty yhtä hitaasti kuin etana.

Blondi katto mua kuin eläintä päästä varpaisiin.

Mahtavaa.

"Terve, mä oon Lauren Kleiman, ja mä oon uus täällä!" Kirkaisin, ja hetken luulin, et todella oon eläin.

"Mmmm.. Mitä sä oikeen haluut multa..."

"Ei, ku mä siis vaan halusin kysyy, et mistä saan tietää, missä huoneessa asun."

Tuntu ihan ku se ei ees kuunnellu; pyöritti vaan silmiä ja tuijotti ympärilleen.

Lopulta se käänty kuitenki.

"Tiiätsä mitä?"

Nyökkäsin hymyillen.

"Jätä mut rauhaan!"

"Äläkä puhu mulle enää ikinä."

"Ai, hei Tom!!"

Katsoin kuin puulla päähän lyöty.

"Toi teidän kuva onnistu todella hyvin, oot tosi söpö..."

Raahasin itteni masentuneena limukoneelle. En pystyny olevaan huomioimatta Barbien ja Kenin hyvin imartelevia eli v-mäisiä katseita itseäni päin.

Huokaisin niin syvään kuin pystyin.

Mitä mä oikein olin tehny et alle kymmenessä minuutissa koko yliopisto juoruaa musta?

Ehkei siihen tartteta muuta kuin halvat vaatteet ja meikitön naama.

Päätin kaikesta nöyryytyksestä huolimatta edelleen ettiä sitä tiettyä ystävällistä tyyppiä, joka kertoisi, missä oikeen asun. Matelin ruokalaan.

Hmm.. Upeaa.

Kerrankin joku tollo, joka ei käännä heti päätään.

"Huomenta, mä oon uus opiskelija täällä asunnolla, Lauren Kleiman, ja mun täytyis löytää.."

"Äääh, ei mua kiinnosta teidän nuorten asiat.. Mut on palkattu tänne vaan tiskaajaks, ei tietosanakirjaks.."

"Mut eiks sä.. siis te, vois kertoo, mistä mä oikeen löydän mun huoneen, ku.."

"En edelleenkään tiedä eikä paljoa kiinnosta. Tuolla jossain on kai joku ilmotustaulu teille nuorille aaseille.."

Meinasin räjähtää noloudesta koko ruokalan edessä. Sen sijaan purin hampaani yhteen ja narskuttelin ne hajalle.

Ilmotustaulu tänne tai ase.

No niin, missä, missä..

Halusin niin pois jonnekin piiloon.

Tuossa!

Lauren Kleiman pälä pälä. Pälä. 2.

Selvä.

Huone 2 näytti olevan yläkerrassa.

Ihanaa, ei ketään.

Oli silti pakko vilkaista koripalloa, jos sillä sittenkin oli silmät.

Löysin kuin löysinkin sen huoneen, mut sain taas kerran hävetä silmät päästäni. Oveen oli liimattu teholiimalla yläasteaikainen koulukuvani.

Huone näytti ihanan tutulta. Tavarat oli jo lähetetty muutama viikko sitten tänne, ja ihan hyvin ne vanhat aasit oli sinne laittanu.

Luennot olivat vasta illalla, ja mulla oli koko päivä aikaa vaikka nukkua. Ei ainakaan ollut sitä vaaraa, että lähtisin uusien kavereiden kanssa kaupungille!

Hyppäsin sängylle ja huokaisin helpotuksesta.

Huone näytti samalta kuin huoneeni kaukana kotona.

Halusin tulla yliopistoon opiskelemaan historiaa ja taidetta, koska halusin vaatesuunnittelijaksi tai muuten vaan taiteilijaksi. Koska kaikki oli jo näin alussa mennyt päin mäntyä, täytyi sitten vain keskittyä opiskeluun.

Sitten alkoi taas ärsyttämään.

Mun oli saatava selville sen ämmän nimi. Ihan varmastikaan se ärsyttäis mua ne kokonaiset neljä vuotta, jotka täällä joudun olemaan.

Alkoi ahdistaa koko komero ja halusin ajatukset muualle.

Istuin ja tuijotin tyhjyyteen, kun yhtäkkiä kuului ovenkoputusta. Nousin niin hitaasti kuin pystyin.

"Lauren Kleiman?" kuuluin samantien, kun olin saanu työnnettyä oven auki.

"Joo.."

"Huomenta, oon Jenny Schneider. Eli ruokala on alakerrassa, kirjastossa voi parin päivän sisällä käydä valitsemassa pääaineensa, suihkuvuorot on jaettu neljälle henkilölle kerrallaan, tupakointi on kielletty huoneissa ja käytävillä, alkoholi myös kiel.."
"Anteeks, mut kuka se blondi barbie oikein on?" keskeytin ja järkytyin kuullessani, että todella aukaisin suuni.

"Anteeks, mitä..."

Tuskin se ees kuuli oikein, mitä mä sanoin.

"Eh.. Ei mitään, unohda.."

"Okei.."

Sain taas tutun päästä-varpaisiin -katseen.

"Kysyttävää?"

Pudistin päätäni ja suljin oven mahdollisimman nopeasti.

IDIOOTTI!!

"Ööh.." Oli paras samantien korjata tilanne. "Onks tässä vapaata?"

"Siis sori se.. äskönen, se blondi barbie, heh heh, juttu.. Voisiks --"

Tyyppi katto mua pitkään ja oudosti. Ihan kuin se olis jo unohtanu.. Ja mun piti tietenkin tulla muistuttamaan.

"Joo, siis.. Mä tiedän kyl ketä sä tarkotat, en mäkään voi sietää sitä.. Jos sä kerta sen nimen haluut tietää, niin Kirsten. Enkä mä oo mitään sanomassa.." Jenny sanoi ja jatkoi syömistä.

"Okei.."

Huoh, mikä helpotus.

Uskalsin jo vähän kuljeskella ympäri asuntolaa, ja sain itseni valitsemaan pääaineen. Siitä tuli tietty historia.

Iltapäivän tylsinä tunteina eksyttiin Jennyn kanssa samaan aikaan tyhjään vapaa-ajanviettohuoneeseen.

Ja tietysti juoruttiin Kirstenistä.

"..siis sano tollasta mulle, vaikken ollu koskaan ees nähny sitä ja oltiin ihan tuntemattomia. Ihan ku jossain alakoulussa, mä en vaan käsitä.."

"Anna olla, se vaan kaipaa huomiota.. Se on aina ollu sellanen."

"No joo, mun kyl pitäis... " huokaisin.

"Mut ku se on vaan niin ärsyttävä, et olis tehny mieli vaan kuristaa se!"

Jenny nousi sohvalta.

"Et kai sä jo mee?"

"Joo, pakko.."

"Täytyy hoitaa viel noita uusien opiskelijoiden asioita.."

"Aa.. Okei, kai me nähään joskus.." sanoin pettyneenä.
"Jep.. Moi."

Voi tylsyyden tylsyys.

Kaikki muut oli varmaan jossain kaupungilla ja me nörtit mätäännyttiin täällä ja pälätettiin kuin vanhat mummot samoja asioita päivästä toiseen.

Näin tylsyydessäni rappuset yläkertaan. Päätin tsekata.

Toivoin vain, ettei siellä ollut ketään. Halusin tutkia paikkoja rauhassa.

Jäädyin paikalleni. Täysin.

Päätin kääntyä mahdollisimman nopeasti takaisin alas. Ei se varmasti kuulisi, mutta miten mä en ollu kuullu rummun soittoa! Äh.

"Hei, oota!"

"Älä mee! En mä oo tätä paikkaa mitenkään varannu.."

"Mu.. Mu.." Inisin liikkumatta. "Mut en mä haluu mitenkään häiritä.."

"Tuu vaan, tääl on kyl vapaata.."

Tomiksi tulkitsemani henkilö hymyili. Yritin tutkia, oliko hymyssä jotain vastenmielistä ja outoa.. Pelkkää ystävällisyyttä.

Niinpä vilkaisin ympärilleni ja silmiini osui mikrofoni. Tykkäsin laulamisesta.

"Mä en sit todellakaan oo mikään.. hyvä." muistutin punaisena kuin tomaatti.

Lauloin parhaani mukaan jotain, mitä päähäni sattui tulemaan. Yritin pysyä samassa tahdissa rummunsoiton kanssa.

Kuitenkin päälle tuli kamala epävarmuuden tunne, joka vaan kasvo aina, kun Tom vilkaisi mua. Naurettavaa, miks mä ees suostuin tähän..

Siis haloo minä! Toihan on just se Tom, joka supisi Kirstenin kanssa asioita, joita en ees haluu tietää. Tietenkin se menee heti kertomaan rakkaalleen, minkälainen sianröhkiminen sen finninaama-Laurenin kurkusta tuli..

Ääliö.

"Miks sä lähet?"

Nyt alko todella ahdistaa.

"Sähän lauloit tosi hyvin! Mikset sä haluu jatkaa?"

"Ööh.. Siis enpäs laulanu.."

Päätin mennä suoraan asiaan.

"Mä en vaan tajuu yhtä asiaa, et.. miks sä yleensä haluut viettää aikaa mun.. tai ees olla alle metrin päässä musta.."

"Sä.. kuulostit oikeesti hyvältä ja mä halusin et sä viel laulat."

"Niin siks et sä voit juoruta taas Kirstenin kanssa mun ulkonäöstä sun muusta epämiellyttävästä, eiks niin?"

"Mitä sä.. Ei ku oikeesti, sä osasit todella laulaa."

"Okei antaa olla. Tee ja sano, mitä lystäät. Mua ei kiinnosta."

"Mut.."
"Joo, ei kiinnosta."

Painuin huoneeseen ja paiskasin oven kiinni.

Istahdin sängylle, mut kohta olin jo kaivamassa kännykkääni laukusta. Halusin vain puhua jonkun järkevän tyypin kanssa. Viimein!

Vastaa nyt.

"Justin?"
"Aa, moi. Mites sul menee?"

"Mulla on oikeesti niin ikävä sua ja ylipäätään kaikkea normaalia elämää! Tää on ihan painajaista koko homma."

"Kaiken maailman juorukelloja ja kieroilijoita täynnä koko asuntola. Mä en oikeesti varmaan jaksa ees viikkoa olla täällä..."

"Ei kai ne susta mitään paskaa puhu? Mä oon valmis hakemaan sut koska tahansa pois. Soita vaan! Muista, et mä rakastan sua."

Olisin halunnut itkeä.

"Mä tuun käymään heti viikonloppuna. Sain viimein ton autonki kuntoon. Koeta jaksaa. Ainiin, mä oon jo muuten alkanu ettimään sitä kämppää!"
"Oikeesti? Mut mä oon täällä vielä sata vuotta..."
"Mä tiedän, mut ollaanhan me silti yhessä. Koeta muistaa et sul on muutaki ku se tyhmä yliopisto."
"Mä yritän.."

Suljin puhelimen ja kaaduin sängylle. Halusin nukahtaa ja herätä neljän vuoden päästä.