Meidän ensimmäiset viikot saman katon alla ei todellakaa ollu mitään taivaallisia.. Ei ollenkaan sellasia, millasiks ne olin aiemmin kuvitellu.
Tuntu siltä, että me oltiin ihan ku vankilassa siinä vanhassa varastohuoneessa. Jääkylmiin öihin, natisevaan ikivanhaan patjaan ja aina niin ihaniin hiiriin alko jo pelottavasti tottua.
Ainut lohtu oli musa.. ja jatkuva mutustelu... Ei ollu ees mitään paikkaa, missä käydä tai mihin mennä. Tai ees millä mennä.
"HUH!!" Brad huudahti. "Vihdoin ja viimein pääsin tosta eroon.."
"Kyl oli rasittavaa. Ku täältä kerran pääsee nii.. Mut mites sun päiväs on kulunu.. Mitäs oot tehny.."
"Mitä sä tommosta ees kysyt.. Hei, älä viitti. Mitä sä oikeen säikyttelet!" Bradin hengittäminen niskassa ei todellakaan tuntunu hyvältä. Oltiin varmaan koko ajan liian lähellä toisia.
Brad huokas.
"Ei oo mullakaan mikään paratiisi täällä todellakaan ollu lukuunottamatta yhtä kupillista kahvia. Ja tuskin tulee koskaan olemaan.."
"Mmm.. Eli paljo meillä nyt sit on kasassa?"
"Nyt tais tulla just kaks tonnia täyteen."
"Just.." huokaisin. "Eli me ei tulla pääsemään täältä ikinä.. Vai mitä?"
"No ei näköjään, ei.."
Tuli hiljaisuus.
"Sun pitäis varmaan ottaa jotain lisätöitä, koska ei toi riitä ees asuntovaunuun. Enkä mä kestä, jos me ollaan täällä vielä jouluna."
"Hah. Ihan lisätöitä vai.."
"Hyi, kamala.. Poltat sä? Mistä lähtien?"
"No, ihan vaikka tästä lähtien." Brad puhals savut ulos. "Ja mitä väliä.. Ei sen pitäis sua mitenkään liikuttaa. Ihan samalla tavalla ku muakaan ei liikuta se, että sä et viitti tehä mitään muuta ku murjottaa ja istua kaiket päivät."
"Ja niistä lisätöistä.." Brad pudisti huvittuneena päätään. "Sä et taida välittää mistään muusta ku rahasta. Ja siitä teenkö töitä tarpeeks vai enkö. Sä et välitä ees siitä et paahdan tääl kaiket päivät ympäri. Yksin. Huom, yksin. Ehkä mä ostan sen kämpän itelleni. Mun rahojahan ne on."
Aloin vähitellen kiehua.
Brad naurahti itsekseen. "Tai.. saahan sillä parilla tonnilla oikeastaan aika mukavan kasan tupakkaaki.."
"Ai sä oot ihan sitä mieltä."
"No, kyllä."
"No antaa painuu sit."
"Hah. Heti tän röökin jälkee."
"Ei kiirettä."
Ja jälleen. Ei ollu mikään ensimmäinen ilta, ku Brad sai nukkua autossa.
Eikä tuu olemaan viimenen.
Kaikki on tän paikan syytä. Ehkä Brad oli oikeessa siinä, etten ois saanu tulla tänne. Ehkä ois vaa voinu asua mutsin luona siihen asti, ku rahat ois ollu koossa. Ei ois tullu näitä kaikkia riitoja.
Jos pian ei tapahdu jotain, mikä vois viel pelastaa meidät täältä tai ees meidän suhteen rippeet, alan ite vetää.
"AAAAAAPUAAA!!!"
Mun sydän meinas tulla ulos rinnasta. Kuulin tappelun ääniä.
Se oli Bradin ääni.
"KAIKKI TÄNNE JA HETI!!" jonkun toisen miehen ääni huus takaisin.
Mun oli pakko sekaantua. Epäilin hetken, et Brad oli tupakan lisäks ruvennu myymään huumeita. Mut ehkä ei kuitenkaan... Lopulta seisoin typeränä auton vieressä.
En voinu enää lähtee pois.
"Näpit irti!! Ala painua! Täältä et tuu saamaan mitään!"
"Kuuluuko vai ei!!"
"Nyt ryppyilit väärälle tyypille.."
KLONK.
"Hyvä Lauren... Onnistuit taas pyörtymään.." kuulin Bradin muminan jostain kaukaa.
"Joo.. Joo.."
"Joo, kyllä. Mike, mä oon tosissani.."
Havahduin, kun kuulin Bradin muminan. En tienny ollenkaa, missä olin. En halunnu ees avata silmiä. Kaikki oli jotenki liian kirkasta ja valkosta..
"Mike, rauhotu jo!"
Turpa kiinni jo, Brad! Haluun nukkua..
"Ollaan jo New Yorkissa, ja tuskin ollaan tulossa lähiaikoina takas sinne.. Kyl sä löydät jonkun toisen tyypin mun tilalle. Mut nyt on pakko mennä. Hei."
What?!
Brad huokaisi syvään ja tuijotti mietteliäänä lattiaa. Tai jotain. Mitälie.
En uskaltanu avata suuta. Toivoin et se olis avannu eka. Tai ei ehkä sittenkään.
Brad ryhdistäyty tuolissaan, ja jotenkin tuntu et se jäi tuijottamaan mua.
Katoin ihan toiseen suuntaan. Pelkäsin et se rupee taas huutaa jotain.
"Ootsä ok? Ei sulle näköjää ainakaa mitää jälkee jääny.."
En vastannu. Mitä se siitä välitti. Varmaan toi mut tahallaan tänne jonneki hoitolaitokseen, jonne se lopulta jättäis mut.
"Et kai sä enää mieti sitä eilistä..? Hö, no en kai mä nyt tosissani niitä asioita tarkottanu. Toivottavasti et säkään.."
Kohautin harteitani.
"Ai sä otit sit lopputilin..."
"Pakko mikä pakko. Ethän sä halunnu olla siel enää jouluna.." Brad iski silmää.
"Eli.. sä löysit meille siis jo jonkun paremman paikan?" aloin tulla jo paremmalle tuulelle. "Mut miks New Yorkista asti? Olisin mä viihtyny sielläki päin.."
"No, emmä nyt tiiä, en mä nyt var --"
"Kleiman!"
Säikähdin. Lopulta toivoin, että olisin säikähtämisen sijasta kuollu samantien..
"Brad!" huudahdimme samasta suusta.
"Mitä te täällä?" nainen katsoi meitä suu auki. Hyvä, Brad.
"Tultiin lääkäriin, tietty." Brad sanoi.
"No.. Selvä. Eli Lauren.. Ööh, tervetuloa." nainen sökersi. Kiva, Brad.
"Brad.. Mitä sä -- Minne sä -- Miks sä toit mut tänne.. Miks just äitis luo.." kuiskasin, kun nousin tuolilta.
"Sä sait nyrkistä päähäs, ehkä varmaan just siks.."
Voi, tollo!! Ikinä ei voi tajuta mitään. Tai ees yrittää tajuta.
Yh. Inhosin sairaaloita. Vaikken ennen kyllä kai sellasissa ollu ollukaan. Mut ne muistutti hammaslääkäristä.
"Noh, Lauren.. Pitkästä aikaa."
Bradin mutsin ääni keskeytti mun muistelutuokion. Äh, mitä mä puhun sille. Ei olut nähty moneen vuoteen, vaikkei kyllä sitäkään ennen oltu ollu mitään parhaita ystäviä.
"Jep." mutisin.
"No, mikäs sut tuo tänne. Tai teidät. Brad ei ilmottanut ollenkaan, että olette täällä jälleen. Onks sulla jokin hätänäkin?"
"On. Nimittäin liian huolehtivainen poikaystävä.. Mä en tiedä ollenkaan, mitä me just täällä tehään. Kai nyt lähempääki olis lääkäri löytyny. Sori, jos me jotenkin.. häiritään.."
"No, ette tietenkään häiritse.. Oon vaan yllättyny. Mistä tämä Bradin erityinen huolehtivaisuus voisi mahdollisesti johtua?"
"Varmaan siitä ku nukuin tunnin enemmän kuin yleensä.."
"No, Bradin työpaikalla tuli eilen illalla joku tyyppi, joka huitas mua.. Ei siit varmaan mitää oo tullu, koska ei tunnu missään, ja Bradkin sano, ettei siinä näy mitään jälkeä.." sanoin ja mietin hetken.
"Mut ku mä nyt oon täällä, ni.."
"Mulla on ollu pari.. tai no, aika monta kertaa, sellasta, et mua särkee kauheesti mahaan, sit mä oon meinannu pari kertaa oksentaaki.. Ja sit mä syön ihan koko ajan. Mä en tiedä johtuuks se siitä et mulla on aina tosi tyl --"
"Ootko sä ottanu testin?"
"--sää. Minkä testin.."
"No, siis, testillä tarkoitan.." Hanna aloitti. "Lauren, kyllä sä tiedät. Minkä testin nainen voi ottaa, jos se tuntee vatsassaan jotain outoa?"
"Et kai sä vaan tarkota raskaustestiä?"
"Kyllä, sitäpä hyvinkin.. Ootko..?"
Ei. Ei. Ei. Ei.
Ei.
"Älä nyt, Lauren.. Eihän sitä tiedä, vaikket oliskaan raskaana. Mä vaan päättelin niin."
"Mut oot varmasti täysin oikeessa.." mutisin pöytää vasten.
"En välttämättä. Tuollainen asia täytyy todistaa paremmin kuin vain arvaamalla. Voin olla täysin väärässä."
"Pyydä, pliis, Brad tänne."
"Brad.. Jos voisit tulla tänne sisälle.. Laurenilla on kerrottavaa."
"Miks? Onks sil jotain vakavaa?"
"No, ei välttämättä vakavaa... Ehkä Lauren haluaa ite kertoa."
Ovi napsahti kiinni.
"Mitä nyt on tapahtunu?"
"Haluutko sä Lauren kertoa vai kerronko minä..?"
En sanonu mitään. En pystyny kattomaan ketään silmiin.
"Lauren luulee.. Tai siis minä arvelen, että Lauren on mahdollisesti raskaana."
"Raskaana?" Brad sai sanan juuri ja juuri ulos suustaan kokonaisena.
"Miten niin oot? Miten muka?"
"No, mitenköhän?"
"No niin, no niin! Jos Lauren sattuu olemaan raskaana, kyllä se on varmasti teille hieno uutinen. Eikö niin? Luulette varmaan, etten nähny sormuksianne? Teillähän on täydelliset edellytykset tulla vanhemmiksi."
What?! Taidan oksentaa.
"Eikö niin, Brad?"
"Tiedätsä, et mä just soitin puhelun siinä tarkotuksessa, että saan lopputilin, jotta pääsisin tänne, jotta mulle kerrottais, että musta tulee mahdollisesti isä?"
"Turha sun on mulle, iso mies, kiukutella siitä, että oot tehny tyttöystäväs kanssa jotain sellaista, joka--"
"No niin, no niin.." nousin tuolilta.
"Voitasko me vaan nyt tehä jotain, mikä todistais et oonko mä todella raskaana vai enkö?"
"Enkä mä sitä paitsi tehny mitään, vaan se tais olla ih--"
"Hei!"
"Turpa kiinni! Kiitos."
"Sä voit varmaan riisua vähän vaatteita.. Mä laitan sillä välin asioita kuntoon."
"Mitä jos se onkin totta.. Jos me todella saadaan lapsi muutaman kuukau--"
"Hui, kamala. Kaikki tapahtuu jotenkin ihan toisenlaisessa järjestyksessä ku mä olin suunnitellu.."
Brad taputti mua selkään. "Kyl se siit."
"Ei kai täs oo vaan mitään piikkejä ynnä muuta?"
"Ei. Ihan perusultraääni."
"Älä nyt pure kynsiäs ihan kokonaan.." sanoin Bradille.
Huomasin Hannan huolestuneen ilmeen.
"Onks kaikki kunnossa? Ei kai siel vaan oo vitosia?"
"Ei, ei." Hanna naurahti.
"Mitä siel sit tapahtuu?"
"Tää on nyt vaan jotenkin hidas. Kyl pitäis kohta jotain näkyä."
"No, tos on nyt.."
"Pää!" Hanna ja Brad karjaisivat kuin samasta suusta.
"Täh? Näyttäkää mullekin."
Miten se olikin sitten ihan totta?
"Miten se voi olla jo noin iso..?"
"Kumpi se on??" Brad kysy.
"Voi, Brad..."
"Mitä väliä! Kyse on siitä, miten me oikeen selvitään! Mitä me tehään!"
"Mä.. Mä en todellakaan tiedä.."
"En tiedä.."
"Hei sitte.. Me mennään nyt.."
"Oottakaas nyt!"
"Me todennäkösesti jäädään näille kulmille.. Ja toivottavasti löydetään joku pysyvä paikka."
"Luuletsä oikeesti että mä päästän teidät tossa kunnossa asumaan jonnekin kadulle?"
"Mut ei me tarvita eikä haluta apua."
Come on, Brad. Ai ei vai. Ehkä sä et halua.
"Kyllä sen on nyt pakko vaan kelvata. Mä siirrän sun tililles vähän rahaa, jotta te saatte ees jonkinlaisen paikan asua."
"Okei.. Mut.. Me tuskin pystytään maksamaan vähään aikaan sitä takasin."
"No, ette saakaan maksaa!"
"OK.. No, soitellaan, vaikka."
"Heippa, Lauren! Soitellaan lähiaikoina."
"Ja, Brad, mä haistoin kyllä tupakan. Seuraavaan kertaan mennessä sen polttaminen on sitte loppu, onko selvä? Hei hei!"
Brad oli päättäny jättää autonsaki korjaamolle, joten jouduttiin käyttämään bussia.
Muttei se todellakaan haittanu; olihan tää New York. Eihän tänne ees mahtuis mikää auto!
]]>
"
