DING DONG.

"Mmmm..."

DING DONG!

"Joo, joo.. Mä teen kyl ihan kohta sitä ruokaa.."

"Hä..?"

Eihän täällä ees oo ketään.

Mikä se sitten oikeen oli?

Jäin odottamaan.

DING DONG!!

No, ovikellohan se tietty.

"No, tullaan, tullaan!"

Miten täällä onkin aina näin kylmä..

Johtuukohan se tästä vanhasta talosta vai vaan siitä, että oon kipeenä.. Vai oonko mä siks kipeä, että tää talo on vanha ja täällä on kylmä.

Miks se ei voi ikinä muistaa oottaa mukaansa avaimia? Olis voinu edes tämän kerran muistaa.

"Olisit voinu kyl--"

Lopetin lauseen samantien kesken.

"Mmmm.. Hei." kuiskasin niin hiljaa, etten itsekään ollut varma, sanoinko edes mitään.

"Voi, Lauren, todella ihana nähdä! Luulin jo, kun kukaan ei vastannut, että ette ole kotona tai ettette edes asu tässä talossa!" Hanna naurahti.

En edes ollu varma, kuulinko mitään mitä se sanoi. Ihmettelin edelleen, mitä se teki täällä. Just nyt.

"En kai mä tullut huonoon aikaan?"

Bradin mutsi oli varmaan huomannut, että olin keskellä aurinkoista päivää sisällä alusvaatteisillani. No, mitä se sille kuuluu, vaikka olisin ollu uimapuvussa! Okei, Lauren, rauhotu.

"Ei, ei.. Tervetuloa vaan."

"Brad on just hakemassa Emmaa koulusta, mut on kotona varmaan ihan just."

Vilkaisin kauhuissani taakseni. Enhän mä oo ees siivonnu täällä!

"No, ei se mitään. Tottakai haluan kuulla myös, mitä sinulle kuuluu!"

"Itseasiassa mä oon ollu nyt vähän kipeenä.. Siks en oo oikeen saanu tänään mitään aikaseks. Mulla oli kyllä tarkotuksena siivota, mut.." sanoin.

Hanna seuras mua alakertaan.

"Teillähän on täällä.. tosi nättiä!"

"No, emmä nyt tiedä. Isompikin kämppä olis käyny, mut nyt kävi näin.. Mun pitikin tehdä Emmalle jotain syömistä. Haluaisitsä jotain?" kysyin.

"Kyllä yksi kupillinen kahvia kävisi." Hanna vastasi.

Niinpä tietenkin! Kahvia! Just, kun meillä ei ees oo kahvinkeitintä. Joka talossahan pitää tietenkin olla kahvinkeitin!

Bradin syytä.

"Me ei olla vielä oikeastaan ehitty hankkimaan kahvinkeitintä. Itseasiassa Bradin piti se hankkia, mutta en tiedä sitten. Käviskö sitten vaikka.. piimä?"

"Piimä!" Hanna naurahti. "Teetä. Tee kävisi hyvin."

Hyvä, Lauren. Piimää. Ei kukaan tarjoa vieraille piimää!

Bradin syytä, kun ei ilmottanu mulle, että se on kutsunu äitinsä meille kylään.

****

"Kauanko te ootte nyt asuneet täällä? Oliko se kaksi kuukautta?"

 

"Joo, jotain sellaista. Ihan kiva paikka."

"Ahaa, sepä mukavaa.." Hanna sanoi ja joi teetänsä.

"Hei, Emma! Tulittehan te. Sain juuri ruuankin valmiiksi. No, millaista oli koulusta?"

"Mä en mee sinne enää ikinä."

"No, minkä takia?" kysyin.

"Siellä ei ollu kivaa."

"Hei, Emma!"

"Kuka toi on?"

"Öö, tämä on.."

"Etkö sinä tunne minua?"

"Emma, tämä on.." sanoin.

"Lauren, anna minä hoidan tämän." Hanna sanoi.

On varmaan vähän noloa, kun lapsenlapsi ei tunne isoäitiänsä.. Mutta omapa on syynsä. Olisi käynyt edes joskus katsomassa lapsenlastaan. Turha mua on siitä syyttää.

"Mä käynkin laittamassa jotain vaatetta päälle. Tulen aivan kohta takaisin." sanoin. "Te voitte tutustua rauhassa."

"Emma, etkö sinä tunne minua? Olen isoäitisi. Olen isäsi äiti."

"Ai ootsä joku sukulainen?"

"Kyllä, olen. Voit kutsua minua vaikka mummiksi."

"Moikka!" Brad sanoi.
"No, siinähän sä ootkin."

"Sun mutsis on tuolla, ollu jo ainakin tunnin."

"On vai?"
"Jep."

"Missä?"
"Keittiössä.."

"Älä viitti. Kyl mä tiedän, et sä kutsuit sen."

"Täh? Miks oisin? Miks mä olisin kutsunu sen keskellä viikkoa, kun säkin oot kipeenä ja on Emman eka koulupäivä?"
"En tiedä.. Mut mä meen nyt vaihtaa vaatteet."

****

 

"No, mutta toivottavasti löydätte kuitenkin jotain työtä. Brad, sä tiedät, etten pidä työttömistä."

"Jatkuvasti yritetään etsiä. Brad ainakin etsii jatkuvasti. Vai mitä? Brad?" sanoin.
"Joo, tottakai."
"No, hyvä sitten." Hanna sanoi.

"Tiiätsä muuten mitään Jakesta? Mä yritin yks viikko soittaa sille monta kertaa, muttei se vaan vastaa. Ootsä puhunu sille?" Brad kysyi.

"Etkö sä tiedä, Brad? Ei voi olla totta. Jake on menny naimisiin, ja asuu nykyään jossain Etelä-Amerikassa. Eikö se oo sulle kertonu?"

"Naimisiin?"

"Naimisiin? Jake?" Brad sanoi yhtä yllättyneenä kuin minä. "Mut kenen kanssa?"

"En minä tiedä. En oo koskaan nähnytkään kyseistä naista."
"Ahaa."

Tuli hiljaista.

"Mun pitää varmaa laittaa Emma jo nukkumaan." sanoin hiljaa.

"Siitä tulikin mieleeni." Hanna sanoi. "Enkö voisi mitenkään viettää yötä täällä? En millään viitsisi enää lähteä etsimään hotellia."

"No, tottakai! Eikö se käykin, Lauren?" Brad kysyi.

"Ehdottomasti!"

"Mahtavaa!" Hanna huudahti.

Miks en vaan sanonu suoraan, etten todellakaan halua sitä tänne yöks.

"Moikka, Emma. Kohta pitäis mennä jo nukkumaan." 

"Huomenna on taas koulupäivä."

"Emma. Ei kai siellä koulussa niin tylsää ollut? Eikö ollut kiva nähdä muitakin lapsia?"

"Oli siellä kai ihan kivaa. Me leikittiin. Mut se koulu oli aika iso, ja mä meinasin eksyy."
"Voi ei, silloin pitää kysyä aikuiselta neuvoa. Huomenna on varmasti vieläkin kivempi päivä. Te varmaan saatte uudet koulukirjat."

"Missäs se pieni ekaluokkalainen on?" Brad tuli olohuoneeseen.

"Kiitos, Lauren, vielä kerran todella paljon, että saan yöpyä täällä."

"Ei mitään. Olet aina tervetullut meille." sanoin.

No, etkä ole.

****

"Tulithan sä vihdoin."

"Brad, mitä sä nyt.."

"Hei, älä nyt viitti.. Lopeta!"

"No, mitä nyt?"

"Sun mutsis nukkuu alakerrassa, jos et muistanu." sanoin.

"Mut hei, asuuhan naapuritkin ihan tossa seinän takana, etkä sä oo ikinä miettiny niitä."

"Mua ei nyt vaan huvita, okei?"

"Mikä sulla sitten on?"
"Emmä tiedä. Mua vaan ärsyttää yks juttu.."

"Ahaa, mä tiedänkin! Se Jake-juttu. Eikö niin?"

"

"Miks pitää nauraa noin päin naamaa? Sä tiedät, kuinka mua ärsyttää, kun ihmiset puhuu häistä. Ja nyt sitten vielä tämä, että Jake, siis Jake, on menny naimisiin. Mulla on vaan yks kysymys: miks me ei olla jo naimisissa? Ja haluun vastauksen nyt."

"No mennään naimisiin!" Brad sanoi. "Huomenna! Okei? Meillähän on täällä jo mutsi ja sitten kutsutaan vielä sun mutsis meille. Sitten tilataan kakku ja sä ostat luotolla jonkin mekon. Saat lainata mun luottokorttia.
"Oikeesti? Siis huomenna? Ootsä tosissas?" kysyin.
"Vai onks sulla sitten jotain muuta vai silloin?"
"No. Ei kai." sanoin. "Mut huomenna on kuitenkin torstai. Eikö lauantai olis parempi?"
"No, lauantaina sitten." Brad hymyili. "Se tarkottaa kuitenkin sitä, että mun mutsi joutuu sitten asumaan meillä vähän kauemmin."

No, ei se haittaa.

Ihanaa! Päästään vihdoin mutsin kanssa ostamaan mekkoja!

"No ei." Haukottelin taas. "Se on varmaan vaan joku lehtimyyjä.."

"Äiti, äiti!"

"Mitä, mitä!"

"En minä yritä niin väittää, vaan se on totta. Talo on pankin, koska siihen otettua asuntolainaa ei olla maksettu yli puoleen vuoteen."

 

"Älä.."

"Lauren.." Brad huokaisi.

****

Tää on ihan mahdotonta.

Mä en ees tiedä, mitä ajatella. Ei kenellekään tapahdu tällasta.. Ei kenellekään!

Ahdistaa. Miten niin muka ei olla maksettu? Siis mikä asuntolaina?! Ei Brad oo mitään puhunu sellasesta! Mä luulin, et kaikki on kunnossa, et kaikki on hoidettu. Että me vihdoin saadaan elää rauhassa. Että me vihdoin ollaan saatu oma asunto ja että me pystytään vihdoin suunnittelemaan tulevaisuutta..

Niin kun niitä häitä.. Häitä meidän isolla pihalla, joka on koristeltu kauniilla kukilla, jotka me ollaan vihdoin saatu istutettua. Että me vihdoin oltais naimisissa.

Mutta nyt..

Se päivä ei tuu ikinä. Ei ikinä.

Huh. Brad oli hoitanu Emmalle aamupalaa. Mä en olis millään jaksanu..

"Siis onko tää oikeesti kokonaan meidän.."

"Meillä todella on talo!"

"Ainiin.. Kai sä oot ok..?"

"Oon mä. Mieluummin teidän kanssa tässä talossa kuin yksin. Voishan niinkin olla."

"Niin, onhan meillä toisemme."

"No.. Meillä taitaakin olla tässä nyt aika paljon töitä."

****

Lähdettiin seuraavana päivänä mutsin kanssa keskustaan katselemaan huonekaluja ja muita juttuja taloon liittyen.

Vaikka en oikeastaan halunnutkaan muuttaa kokonaan takaisin Nashvilleen, onhan tässä se kiva puoli, että äiti asuu niin lähellä.. Jos nyt vain tulisi toimeen sen kanssa joka päivä.

"Hei, ootas, Lauren!"

"Hä?"

"Hei, et mee nyt! Emma odottaa kotona ruokaa, eikä meillä oo aikaa kattoo enää mitään!"

"Oota nyt vähän."

"Ei me tultu tänne ostamaan vaatteita--"

Hääpuku?

"Ootteks te jo miettiny naimisiinmenoa?"

"Äiti! Sä et voi olla tosissas! Mehän just eilen muutettiin tohon taloon, ja nyt pitäis alkaa samantien alkaa suunnitella myös häitä vai?"
 

"No, en kai mä nyt tosissani ajatellu, et te nyt pitäisitte häitä!" mutsi nauroi.

"No, ei ollu kyl mitenkään hauskaa.."

"No, entä sitten joskus myöhemmin..?"

"Tottakai!"

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

"Hei!"

 

"No... S-sori.."

"Ööh.."
 

"Anteeks, anteeks, anteeks.. Ehkä tää johtuu -- Mä oon vaan jotenki niin.. loppu."

 

"E-ehkä.. Mun kannattaa nukkuu tää yö sohvalla.."

Loppu.. Loppu, mutta mihin..?

Miks mä en vaan voinu jäädä siihen uneen.. Vaikka koko loppu elämäks.

"Ei.. Ei.."

"Ette voi.."

"Minun täytyy."

 

"Ette voi jättää minua näin..."

 

"Hyvästi."

"Ei.. Ei."

"EIIIIIIIIIIII..."

"BRAAAAAD!! EI!!"

****

"Brad......"

"Nii?"

"Hä? Sanoitsä jotain?" kysyin.

"Ei ku sä sanoit vaan mun nimen ja mä kysyin, et mitä."

 

"Aa.."

"Nukuitsä hyvin?" Brad kysy.

"Mmm. Ent--"

Emman huuto keskeytti.

"Jaahas. Pikkuneiti on hereillä. Mun pitää varmaan mennä.." mutisin.

"Jos ei enää nähä, niin hyvää työpäivää.." sanoin.

"Joo. Illalla nähään taas.."

Mä todella toivon, että sillä on hyvä työpäivä. Se merkitsis sitä, et mulla olis vihdoin hyvä ilta.. Koska mä oon täysin varma, et kaikki tää johtuu just niistä töistä.

"Hei, pienokainen.."

"Mitä te teette täällä?"

 

"Joo.. Kyl täs pari päivää on menny. Mm-m. Joo, kyl tää aika tai oikeastaan tosi helposti löyty. Ihan tosta --"

Brad mumisi puhelimessa... jollekin. Luultavasti jollekin vanhalla kaverilleen. Joillakin niitä riitti.

Toisin kuin eräillä...

"Ahaa, sepä mukavaa. Mulla on tässä nyt kyllä hieman kiireitä.." kuului puhelimen toisesta päästä. Äänestä ei voinut päätellä sukupuolta.  "Mutta mites Lauren?"

"No, tossahan se. On se kyl paisunu aikamoiseks elefantinpuolikkaaks!"

"No vitsi, vitsi!" Brad nauro.

.

Ite oot ku mikäkin puolikas... talo.

 

"No, heitäppäs puhelin sille!"

Risteilyalus.

Tä, mulle?

 

"No, voinhan mä."

"Mutsi haluis puhuu sulle."

"Miks...? Mitä mä sanoisin?" kuiskasin.

Hups. Tuima katse. Pudistin silti päätä.

"Lauren ei just nyt kerkiikään. Sil on ruuanlaitot kesken.. Mut se sanoo terveisiä!"

Aijaa. Sanon vai. En haluu puhua sille, koska nolasin itteni jo ihan tarpeeks viime kerralla..

"No, harmin paikka. Joo, ruuanlaitto on tietty tärkeää tossa vaiheessa... Nyt täytyy lopettaa. Kerro terveisiä myös Laurenille täältä suunnasta, ja soitellaan! Hei hei."

"Terveisiä lähetti.."

"No mitäs sinne?"

"Sillä oli taas niin kiire, et tuskin sinne mitään ihmeellistä..."

"Aaa.. Onks se kuullu Jakesta mitään?"
"Jakesta..? Ei se siitä mitään sanonu. Eihän se sano ikinä. Oisko pitäny?"
"Ei, ei.. En tiedä. Kunhan tuli mieleen."

"Kata sä pöytä ni käyn vessassa.."

"Oho.."

"Miks tällaset lasit? Juhlitaaks me jotain?"
"No, onhan meillä nyt ainakin jotain juhlimista.."

"Kuten oma kämppä?" sanoin.

"Niinpä."

"Jihuu, vihdoin!!"

"Ja arvaa, mitä muuta?"

"Öö.. Ruokaa?" Brad sano.

"Ei, vaan..."

"..kasa hyviä leffoja."

 

"Hohhoijaa.... Eiköhän lopeteta tähän.. Ollaan katottu jo neljä leffaa. Putkeen."

"Ei vielä.. Kohta."

"Nonni. Just sopivasti."
"Ai meetsä nukkuu, vai..?"

"Ei ku mä käyn nopeesti röökillä.."

"Aha." huokasin. "Sä lupasit, että lopetat."

"Onhan täs viel aikaa ennen ku vauva syntyy.."

"No, mene sitte! Tuut sit koht takas."

Ei se tullukaa 'kohta' takasin, koska kerkesin jo nukahtaaki...

Mut sitten ku se tuli, kuulu kauheeta meteliä.

"Nonniin, nyt löyty oikee osote.."

"Ihan ylin kerros?"
"Jep, ja halvin. Peremmälle, peremmälle.."

"Laureeeeen.. Heräileppäs!"

"Älä laita aina niitä valoja.."

"Meille tuli vieraita!"

"Älä huuda."

"No, nouse nyt!"

"Koko a--"

"Heippa, Lauren!"

"Äitiiiiiiiiiiii!!!"

"Mi-miten sä tänne!! Miten sä löysit tänne?! Mist sä tiesit--"

"Meillä oli täällä eilen keikka, ja asun tossa yhessä hotellissa tässä lähellä. Olin just kävelemässä hotellille päin, kun mä tunnistin Brad, kuvittele, tossa talon ulkopuolella! Mun oli pakko tulla!"

 "Hassua.."

 

"Eiks ooki?" Brad sano.

"On.."

"Muttei niin hassua, et mä hyväksyisin sen, et käyt tuolla kadulla polttelemas öisin."

"Enkä myöskään sun kohalla, äiti."
"Mmm.."

"Äläkä makaa siinä, vaan mee keittämään vaikka kahvia."
"Ei meillä oo kahvinkeitintä."
"No, perunoita sitte!"

 

"Etteks te oo asunu täällä vasta muutaman päivän? Kerittiin tossa Bradin kanssa pihalla vähän jutulla."

"Joo. Ei sen kauempaa."

"Käytteks te töissä?"

Pudistin päätä.

"Ette ollenkaan? Millä te maksatte sitte vuokrat?"

"Öööh.."

En voinu kertoo totuutta. Äiti olis tullu kateelliseks, tai ainaki loukkaantunu.

"On meil tos jotain säästöjä.. Bradin piti ettii kyl töitä, mut.. se on nyt vähä jääny."

"Ahaa... Sepä mukavaa. Kiva, et teillä menee hyvin."

"Huh huh. Ihanaa välillä ihan vaan rentoutua, kun koko ajan joutuu ajamaan ympäri maata.."

"Ei pysty edes nukkumaan kunnolla."

"Mm-m..."

"Mä taidan tästä painua pehkuihin. Bradkin varmaan nukkuu jo.."

"Kylpyhuoneessa on tyynyjä ja peittoja. Sä varmaan jäät yöks."

"Kiitos, kulta!"

"Öitä."
"Öitä.."

 

"Ai sä tuut jo nukkumaan... Mä sammutan tän ihan just."

"Ai sä oot vielä hereillä.."

"Siis mä en yksinkertasesti tajua yhtä juttua."

"Niin ku mitä.."

"Sitä, et äiti ei sano sanaakaan tai ees kysy, et oonko raskaana. Siis näit sä sen ilmeetki tänään? Muttei sanonu mitään."

"Äskenki mun maha peitti yli puolet TV-ruudusta!!"

"Ohhoh... Ootsä varma?"

"No, oon.."

"Emmä muuten, mut onhan toi vähän loukkaavaa..."

"Ei mua itteeni kohtaan, emmä sitä, vaan sitä, et ihan ku meidän vauva ei olis.. mikään arvokas tai mitään."

"Tai ihan ku sillä olis jotain tätä vastaan.."

"No, tuskin.. Ehkä sitä vaan pelottaa.. Onhan se sen eka lapsenlapsiki. Kai."

 

"On, on. Siks just luulis, et se olis edes vähän ilosempi tästä."
"Tietty se on. Kyl sen on sanottava jotain viimestään sillon, kun se on syntyny."
"Toivottavasti."
"Arvaa mikä jäi tänään kesken?"

"Meidän romanttinen ilta..."

"Pitäis varmaan jo nousta.. Kello on kohta 10."

"Nouse sä vaan..."

"Anna mun nukkuu...Pari minuuttia."
"Ookkei."

Kohta kuorsasinkin taas.

Nukuin sittenkin ehkä pari tuntia.

Ikinä ei saa nukkua.

Äiti ei todellakaan enää nukkunu. Se heräs aina ennen kaheksaa. Se oli varmaan jo lähteny koko kämpästä.

Ei ollukaan.

"Huomenta."

"Huomenta. Nukuit varmaan hyvin." äiti sano.
"Joo.. Olishan sitä vielki voinu."

"Lauren, anteeks.."

"Mä oon pahoillani."

"Mä kuulin, kun te keskustelitte eilen illalla.."

"Oikeesti...?"
"Joo, ja sori siitä. Ja.. Brad oli oikeessa. Älä todellakaan luule, etten mä olis iloinen. Tottakai oon."

"Mut miks just nyt?"

"Äiti. Älä. Vähä liian myöhästä."

"Niin, mutta eiks sitä olis voinu siirtää vielä muutamalla vuodella eteenpäin?"

"Anteeks.. Mä oon vaan huolissani. Mutta älä musta välitä. Tiiätteks te jo sukupuolen?"

"Saat anteeks.. Ei. Ei haluttu."

Ou. Ou nou.

"Sä olit oikeessa. Nyt on todellakin liian myöhästä!"

---

Parin päivän päästä:

"Siis noi silmät! Voiko olla kauniimpia? Yhtä täydelliset ku sulla." sanoin Bradille.

"Äiti.."

"Aiotsä lähteä?"

Oikeastaan toivoin sitä, vaikka olihan mutsi tietty yks mun parhaimmista ystävistä. Tai no, se toinen niistä.

"Kyl mä vähitellen. Valitettavasti. Bändi oottaa. No! Ootteko jo ajatellu nimeä?"

"Kyl me vähä. Et ikinä arvaa!"

"Tietty se on Emma Johanna..."

"Niin ku sä aina halusitkin.. Jo pienenä."

"Noniin, eipäs nyt enää pillitetä!! Sitä tehtiin ihan tarpeeks siellä sairaalassa. Braaad!!!"

"Hyvästit! Pysythän sä yhtä kilttinä niin ku aina?"
"Kyllä, kyllä!"

"Heippa sitten, kulta! Onnea teille!"
"Moikka, äiti! Voi hyvin."

"Olkaa sitten yhteyksissä vähän useammin! Lauren, sä et oo käyny kotonakaan moneen vuoteen. Soitelkaa viimestään häihinne mennessä, ainakin!"

"Multa ei voi salata mitään... Heippa!"

"Häihinne? Ootsä sitte jo suunnitellu sellasia?"

"No, en tietenkään.."

"Hehee!"

Meidän ensimmäiset viikot saman katon alla ei todellakaa ollu mitään taivaallisia.. Ei ollenkaan sellasia, millasiks ne olin aiemmin kuvitellu.
Tuntu siltä, että me oltiin ihan ku vankilassa siinä vanhassa varastohuoneessa. Jääkylmiin öihin, natisevaan ikivanhaan patjaan ja aina niin ihaniin hiiriin alko jo pelottavasti tottua.

 

Ainut lohtu oli musa.. ja jatkuva mutustelu...  Ei ollu ees mitään paikkaa, missä käydä tai mihin mennä. Tai ees millä mennä.

"HUH!!" Brad huudahti.  "Vihdoin ja viimein pääsin tosta eroon.."

"Kyl oli rasittavaa. Ku täältä kerran pääsee nii.. Mut mites sun päiväs on kulunu.. Mitäs oot tehny.."

"Mitä sä tommosta ees kysyt.. Hei, älä viitti. Mitä sä oikeen säikyttelet!" Bradin hengittäminen niskassa ei todellakaan tuntunu hyvältä. Oltiin varmaan koko ajan liian lähellä toisia.

Brad huokas.
"Ei oo mullakaan mikään paratiisi täällä todellakaan ollu lukuunottamatta yhtä kupillista kahvia. Ja tuskin tulee koskaan olemaan.."

"Mmm.. Eli paljo meillä nyt sit on kasassa?"
"Nyt tais tulla just kaks tonnia täyteen."

"Just.." huokaisin. "Eli me ei tulla pääsemään täältä ikinä.. Vai mitä?" 
"No ei näköjään, ei.."

Tuli hiljaisuus.

"Sun pitäis varmaan ottaa jotain lisätöitä, koska ei toi riitä ees asuntovaunuun. Enkä mä kestä, jos me ollaan täällä vielä jouluna."

"Hah. Ihan lisätöitä vai.."

"Hyi, kamala.. Poltat sä? Mistä lähtien?"

"No, ihan vaikka tästä lähtien." Brad puhals savut ulos. "Ja mitä väliä.. Ei sen pitäis sua mitenkään liikuttaa. Ihan samalla tavalla ku muakaan ei liikuta se, että sä et viitti tehä mitään muuta ku murjottaa ja istua kaiket päivät."

"Ja niistä lisätöistä.." Brad pudisti huvittuneena päätään. "Sä et taida välittää mistään muusta ku rahasta. Ja siitä teenkö töitä tarpeeks vai enkö. Sä et välitä ees siitä et paahdan tääl kaiket päivät ympäri. Yksin. Huom, yksin. Ehkä mä ostan sen kämpän itelleni. Mun rahojahan ne on."

Aloin vähitellen kiehua.

Brad naurahti itsekseen. "Tai.. saahan sillä parilla tonnilla oikeastaan aika mukavan kasan tupakkaaki.."

"Ai sä oot ihan sitä mieltä."

"No, kyllä."
"No antaa painuu sit."
"Hah. Heti tän röökin jälkee."

"Ei kiirettä."

Ja jälleen. Ei ollu mikään ensimmäinen ilta, ku Brad sai nukkua autossa.

Eikä tuu olemaan viimenen.

Kaikki on tän paikan syytä. Ehkä Brad oli oikeessa siinä, etten ois saanu tulla tänne. Ehkä ois vaa voinu asua mutsin luona siihen asti, ku rahat ois ollu koossa. Ei ois tullu näitä kaikkia riitoja.

Jos pian ei tapahdu jotain, mikä vois viel pelastaa meidät täältä tai ees meidän suhteen rippeet, alan ite vetää.

"AAAAAAPUAAA!!!"

Mun sydän meinas tulla ulos rinnasta. Kuulin tappelun ääniä.

Se oli Bradin ääni.

"KAIKKI TÄNNE JA HETI!!" jonkun toisen miehen ääni huus takaisin.

Mun oli pakko sekaantua. Epäilin hetken, et Brad oli tupakan lisäks ruvennu myymään huumeita. Mut ehkä ei kuitenkaan... Lopulta seisoin typeränä auton vieressä.
 

En voinu enää lähtee pois.

 

"Näpit irti!! Ala painua! Täältä et tuu saamaan mitään!"

"Kuuluuko vai ei!!"

"Nyt ryppyilit väärälle tyypille.."

KLONK.

"Hyvä Lauren... Onnistuit taas pyörtymään.." kuulin Bradin muminan jostain kaukaa.

"Joo.. Joo.."

"Joo, kyllä. Mike, mä oon tosissani.."

Havahduin, kun kuulin Bradin muminan. En tienny ollenkaa, missä olin. En halunnu ees avata silmiä. Kaikki oli jotenki liian kirkasta ja valkosta..

"Mike, rauhotu jo!"

Turpa kiinni jo, Brad! Haluun nukkua..

"Ollaan jo New Yorkissa, ja tuskin ollaan tulossa lähiaikoina takas sinne.. Kyl sä löydät jonkun toisen tyypin mun tilalle. Mut nyt on pakko mennä. Hei."

What?!

Brad huokaisi syvään ja tuijotti mietteliäänä lattiaa. Tai jotain. Mitälie.

En uskaltanu avata suuta. Toivoin et se olis avannu eka. Tai ei ehkä sittenkään. 

Brad ryhdistäyty tuolissaan, ja jotenkin tuntu et se jäi tuijottamaan mua.

Katoin ihan toiseen suuntaan. Pelkäsin et se rupee taas huutaa jotain.

"Ootsä ok? Ei sulle näköjää ainakaa mitää jälkee jääny.."

En vastannu. Mitä se siitä välitti. Varmaan toi mut tahallaan tänne jonneki hoitolaitokseen, jonne se lopulta jättäis mut.

"Et kai sä enää mieti sitä eilistä..? Hö, no en kai mä nyt tosissani niitä asioita tarkottanu. Toivottavasti et säkään.."

Kohautin harteitani.

"Ai sä otit sit lopputilin..."
"Pakko mikä pakko. Ethän sä halunnu olla siel enää jouluna.." Brad iski silmää.

"Eli.. sä löysit meille siis jo jonkun paremman paikan?" aloin tulla jo paremmalle tuulelle. "Mut miks New Yorkista asti? Olisin mä viihtyny sielläki päin.."
"No, emmä nyt tiiä, en mä nyt var --"

"Kleiman!"

Säikähdin. Lopulta toivoin, että olisin säikähtämisen sijasta kuollu samantien..

"Brad!" huudahdimme samasta suusta.

"Mitä te täällä?" nainen katsoi meitä suu auki. Hyvä, Brad.
"Tultiin lääkäriin, tietty." Brad sanoi.
"No.. Selvä. Eli Lauren.. Ööh, tervetuloa." nainen sökersi. Kiva, Brad.

"Brad.. Mitä sä -- Minne sä -- Miks sä toit mut tänne.. Miks just äitis luo.." kuiskasin, kun nousin tuolilta.

"Sä sait nyrkistä päähäs, ehkä varmaan just siks.."

Voi, tollo!! Ikinä ei voi tajuta mitään. Tai ees yrittää tajuta.

Yh. Inhosin sairaaloita. Vaikken ennen kyllä kai sellasissa ollu ollukaan. Mut ne muistutti hammaslääkäristä.

"Noh, Lauren.. Pitkästä aikaa."

Bradin mutsin ääni keskeytti mun muistelutuokion. Äh, mitä mä puhun sille. Ei olut nähty moneen vuoteen, vaikkei kyllä sitäkään ennen oltu ollu mitään parhaita ystäviä.

"Jep." mutisin.
"No, mikäs sut tuo tänne. Tai teidät. Brad ei ilmottanut ollenkaan, että olette täällä jälleen. Onks sulla jokin hätänäkin?"

"On. Nimittäin liian huolehtivainen poikaystävä.. Mä en tiedä ollenkaan, mitä me just täällä tehään. Kai nyt lähempääki olis lääkäri löytyny. Sori, jos me jotenkin.. häiritään.."

"No, ette tietenkään häiritse.. Oon vaan yllättyny. Mistä tämä Bradin erityinen huolehtivaisuus voisi mahdollisesti johtua?"

"Varmaan siitä ku nukuin tunnin enemmän kuin yleensä.."

"No, Bradin työpaikalla tuli eilen illalla joku tyyppi, joka huitas mua.. Ei siit varmaan mitää oo tullu, koska ei tunnu missään, ja Bradkin sano, ettei siinä näy mitään jälkeä.." sanoin ja mietin hetken.
"Mut ku mä nyt oon täällä, ni.."

"Mulla on ollu pari.. tai no, aika monta kertaa, sellasta, et mua särkee kauheesti mahaan, sit mä oon meinannu pari kertaa oksentaaki.. Ja sit mä syön ihan koko ajan. Mä en tiedä johtuuks se siitä et mulla on aina tosi tyl --"

"Ootko sä ottanu testin?"

"--sää. Minkä testin.."

"No, siis, testillä tarkoitan.." Hanna aloitti. "Lauren, kyllä sä tiedät. Minkä testin nainen voi ottaa, jos se tuntee vatsassaan jotain outoa?"

  

"Et kai sä vaan tarkota raskaustestiä?"

"Kyllä, sitäpä hyvinkin.. Ootko..?"

Ei. Ei. Ei. Ei.

Ei.

 "Älä nyt, Lauren.. Eihän sitä tiedä, vaikket oliskaan raskaana. Mä vaan päättelin niin."
"Mut oot varmasti täysin oikeessa.." mutisin pöytää vasten.

"En välttämättä. Tuollainen asia täytyy todistaa paremmin kuin vain arvaamalla. Voin olla täysin väärässä."
"Pyydä, pliis, Brad tänne."

"Brad.. Jos voisit tulla tänne sisälle.. Laurenilla on kerrottavaa."

"Miks? Onks sil jotain vakavaa?"
"No, ei välttämättä vakavaa... Ehkä Lauren haluaa ite kertoa."

Ovi napsahti kiinni.

"Mitä nyt on tapahtunu?"

"Haluutko sä Lauren kertoa vai kerronko minä..?"

En sanonu mitään. En pystyny kattomaan ketään silmiin.

"Lauren luulee.. Tai siis minä arvelen, että Lauren on mahdollisesti raskaana."

"Raskaana?" Brad sai sanan juuri ja juuri ulos suustaan kokonaisena.

"Miten niin oot? Miten muka?"

"No, mitenköhän?"

"No niin, no niin! Jos Lauren sattuu olemaan raskaana, kyllä se on varmasti teille hieno uutinen. Eikö niin? Luulette varmaan, etten nähny sormuksianne? Teillähän on täydelliset edellytykset tulla vanhemmiksi."

What?! Taidan oksentaa.

"Eikö niin, Brad?"

"Tiedätsä, et mä just soitin puhelun siinä tarkotuksessa, että saan lopputilin, jotta pääsisin tänne, jotta mulle kerrottais, että musta tulee mahdollisesti isä?"

"Turha sun on mulle, iso mies, kiukutella siitä, että oot tehny tyttöystäväs kanssa jotain sellaista, joka--"

"No niin, no niin.." nousin tuolilta.

"Voitasko me vaan nyt tehä jotain, mikä todistais et oonko mä todella raskaana vai enkö?"

"Enkä mä sitä paitsi tehny mitään, vaan se tais olla ih--"
"Hei!"

"Turpa kiinni! Kiitos."

"Sä voit varmaan riisua vähän vaatteita.. Mä laitan sillä välin asioita kuntoon."

"Mitä jos se onkin totta.. Jos me todella saadaan lapsi muutaman kuukau--"

"Hui, kamala. Kaikki tapahtuu jotenkin ihan toisenlaisessa järjestyksessä ku mä olin suunnitellu.."

Brad taputti mua selkään. "Kyl se siit."

"Ei kai täs oo vaan mitään piikkejä ynnä muuta?"
"Ei. Ihan perusultraääni."

"Älä nyt pure kynsiäs ihan kokonaan.." sanoin Bradille.

Huomasin Hannan huolestuneen ilmeen.

"Onks kaikki kunnossa? Ei kai siel vaan oo vitosia?"
"Ei, ei." Hanna naurahti.

"Mitä siel sit tapahtuu?"

"Tää on nyt vaan jotenkin hidas. Kyl pitäis kohta jotain näkyä."

"No, tos on nyt.."

"Pää!" Hanna ja Brad karjaisivat kuin samasta suusta.

"Täh? Näyttäkää mullekin."

Miten se olikin sitten ihan totta?

"Miten se voi olla jo noin iso..?"

"Kumpi se on??" Brad kysy.
"Voi, Brad..."

"Mitä väliä! Kyse on siitä, miten me oikeen selvitään! Mitä me tehään!"

"Mä.. Mä en todellakaan tiedä.."

"En tiedä.."

 "Hei sitte.. Me mennään nyt.."
"Oottakaas nyt!"

"Me todennäkösesti jäädään näille kulmille.. Ja toivottavasti löydetään joku pysyvä paikka."

"Luuletsä oikeesti että mä päästän teidät tossa kunnossa asumaan jonnekin kadulle?"
"Mut ei me tarvita eikä haluta apua."

Come on, Brad. Ai ei vai. Ehkä sä et halua.

"Kyllä sen on nyt pakko vaan kelvata. Mä siirrän sun tililles vähän rahaa, jotta te saatte ees jonkinlaisen paikan asua."

"Okei.. Mut.. Me tuskin pystytään maksamaan vähään aikaan sitä takasin."
"No, ette saakaan maksaa!"
"OK.. No, soitellaan, vaikka."

"Heippa, Lauren! Soitellaan lähiaikoina."

"Ja, Brad, mä haistoin kyllä tupakan. Seuraavaan kertaan mennessä sen polttaminen on sitte loppu, onko selvä? Hei hei!"

 

Brad oli päättäny jättää autonsaki korjaamolle, joten jouduttiin käyttämään bussia.

Muttei se todellakaan haittanu; olihan tää New York. Eihän tänne ees mahtuis mikää auto!

"Ei voi olla näin kuuma...."

"No vihdoin..."

"Eikä se ees ajanu sitä partaansa! Miten sil silti meni näin kauan..

"Mitä mä sille oikeen sanon.. Ehkä olis silti pitäny vaan mennä mutsin luo.. Mut en mä todellakaan olis ees voinu. Enkä pystyny. Enkä ees halua.."

"Mitäs tänää? Ja sori tää myöhästyminen. Oli vähä.. jotain." kuulin ison huokauksen ja Bradin äänen.
"Ei täs mitää. Kylhä kahvia juodessa aina aika kuluu.."

"Aamul tuotiin ykköseen joku aika uus auto, mut sit kakkosen romu on asia erikseen."

Oli ihanaa nähdä Brad. Vaikka oliki kulunu vast jotain kolme varttia asunnon välikohtauksesta.. Olisin halunnu halata ja sanoo, et oon täällä taas! Mut sit muistin et meidän juttu oli ehkä tässä...

"Mut onneks tänään on ainakin hieno ilma, vai mitä, Brad?
"Sä et siis alottanu ollenkaan? Joo, kai. Mahtavaa."

En ollu ikinä nähny Bradiä noin maassa.. Mitäköhän mä oikein olin tehny?

"Enhän mä mitään.. Enhän mä tiiä, mistä vois alottaa."

Vitsin laiska pässi.. Jättäis Bradin rauhaan.

Kääks. Äkkiä karkuun.

"Jooh.. Niinpäh. Eli mä käyn hakemas nyt kamppeet."

"Joo, todella hieno sää.. Mmm.  Alota vaik ton romun kanssa. Älä nyt ainakaan jää tänne ulos seisomaan."

"Ookoo.. Mut.."
"Nähää."

Meinasin kuolla nauruun ku näin sen peikon naaman sen tuijottaessa kauhuissaan autoansa.

Tai sit se näki mut.

Mua ei paljoa kiinnostanu.. Päätin ettiä paremman piilopaikan.

"No mitä sä edelleen täällä seisot?"

"Täällä ei enää laiskotella! Meil on paljon töitä."

"No voihan.. Mike! Käypäs hakemas..!"

"--ruuvimeis--- L-Lauren...?"
"Hei!"
"Mmmoi... Mut sähän oot."

"Edelleen täällä. Joo, tiedän. En voinu vaa mennä sinne. Muistin vaan yhen todella pienen ongelman nimittäin.."

Brad huokas järkyttävän syvään.

"Hei, älä oo noin surullisen näkönen. Sä pelotat mua, koska en oo ikinä nähny sua tollasena.. Sori oikeesti, ku mä jätin sut noin vaan.. En tee sitä enää ikinä.. Mut sä voit tehä niin.. Vaikka nyt.."

"Naurat sä..? Oonks mä todellakin noin hauska."
"No, sekin, mut sä oot vaan niin.."

"Sellanen ihminen, jonka kanssa sä et pysty elämään tai edes olemaan samassa huoneessa."

"Ei vaan hölmö."
 

"Ai asuuks Jon edelleen mutsis luona? Siinäpä vasta "pieni" ongelma. Aika hemmetin iso ongelma.. Minne sä aiot nyt sit mennä?"

"Siis mä, vai? No, tietty sinne minne säki."

"No, mä aion kyl pysyy Jaken kämpällä.. En mä voi mihinkään lähteä. Ei oo rahaa, enkä voi lopettaa tätä duunia noin vaan."

"Mut ethän sä voi jättää mua! Sä tiiät, etten mä pysty menemään enää sinne. Enkä todellakaan myöskään mutsille."

Brad kohautti harteitaan.

"Eli sä oot siis saanu tarpeekses musta? Okei, sano suoraan vaan. Lopetaan tää vaan tähän. Mä voin kyl häipyä sun elämää pilaamasta."

"No just. Älä viitti." Brad huokas. "Mä en oo sua jättämässä.. Mut sä saat yksin ettiä sen paikan. Mul ei oo just tällä hetkellä aikaa. Mua on alkanu ärsyttää koko kämppä.. Tuskin siitä mitään ikinä tulee."

"Sori.. kulta." kuiskasin. "Mua vaan ärsyttää koko itteni."

"Ehkä teidän pitäis sit erota..."

"Jep.."

Tuijotettiin toisiamme.

"Hei! Mä tiiän." huudahdin. "Jäädään asumaan tänne."
"Tänne? Sä et voi olla tosissas."

 

"Enkö todellakaan voi?"

"Kyllä valitettavasti voin. Voit heittää ton harjottelijan menemään ja mä voin auttaa sua."
"Harjottelijan? Hah. Sehän omistaa tän paikan."
"Mitäh?!"
"Ai sä sit auttaisit mua? Älä viitti."

"Jep. Aionki samantien tutustua uuteen duunini. Mitäs tääl on.."

"Hei mikä sul on?"

"Lauren!"

"Mikä sulle oikeen tuli? Lauren!"

"Lauren! Kuuletsä mua!"

"Hei, herää nyt.. Älä nyt.. Mikä sua oikeen vaivaa.. "

"Mun on pakko kantaa sut tonne lepäämään.. Sä et olis saanu tulla tänne."

 

"Auh.."

Nyrpistin nenääni. Haisi ihan vanha sukka.

Ääh.. Mun selkä ja vatsa.

Pakko saada vettä.

Mun katse kiinnitty johonkin, jota ei yleensä säilytetä tällasessa paikassa.

Oli pakko saada avata se.

Wou. Mitä tollanen täällä tekee?

"Lauren, mitä sä..."

"Kamala. Oot sä kunnossa? Miten sä tänne oot joutunu? Ei kai sul vaa enää oo huono olo?"

"Rauhotu, rakas. Mikä sulla on? Mähän kävelin tänne. Oon ihan kunnossa. Selkään ny vähän sattuu.. Huom. vähän."

"Sä oot nukkunu varmaan 15 tuntia.. Mä en vaan tajuu, mitä sulle tapahtu eilen. Söiksä jotain vanhaa vai söiksä vaan liian vähän? Sä yhtäkkiä vaan pyörryit etkä enää heränny."

"Oikeesti? En mä vaan eilisestä mitään muista.. Mut.. Mul oli kyl huono olo eilisaamust lähtien.. En oo ikinä pyörtyny. Pitää varmaa soittaa jolleki lääkärille joskus tai jotain. Mutta.."

"Ekana mä haluaisin tietää, et mitä tollanen tekee täällä?"

"Ai tää, vai? Täähän on ollu täällä jo viikkoja.." Brad hymyili. "Se on mun. Tai suoraan sanottuna, sun."
"Siis...? Älä naurata."

En saanut happea.

"Siis... 'Lauren Kristina Kleiman, tuletko vaimokseni?'"

"Tulen. Tuun vaikka sata kertaa.."

"Oot maailman ihanin mies.. Et usko, mut eilen jo ajattelin, et jätät mut ikuisiks ajoiks.."

"En todellakaan. En ikinä."

Oli mun ensimmäinen ilta kämpällä, ja Brad ja mä päätettiin viettää sitä ihan kaksistaan. Jake ja Mia lähti ilomielin kaupungille.

Oikeestaan mä taisin viettää sitä ihan yksin: Bradia ei tainnu paljoa kiinnostaa mun seura...

"Onks sun ihan pakko tuijottaa jotain TV:tä?"

"Mitä sielt ees tulee?"
"Uutiset."

"Uutiset.. Vau."

Brad vilkas mua. "Mitäs sä haluaisit sit tehä?"

"Nooo..."

"Mä ajattelin jotain sellasta kuin.. romanttinen illallinen tai.."

"Mut mehän luvattiin Jakelle, ettei me sotketa paikkoja..?"

"Sotketa paikkoja? Ainut, joka sotkee paikkoja oot sä. Eikä me mitään kokata, vaan tietty tilattais jotain.."

"Miksei katota vaan jotain leffaa?"
"Leffaa? Ei todellakaan! Se kestäis koko yön ja muutenki Jake ja Mia tulee kuitenkin samantien takas.."
Brad kohautti harteitaan.
"Siit on niin pitkä aika, ku me viimeks tehtiin mitään yhessä." Brad sano. "Mitä me tehtiin ennen?"
"Mä tiedän!" kirkaisin.

"Tätä.. Anna pusu."

Brad pomppasi pystyyn.

"Mitä mä ny tein väärin?"
"Et mitään.. Mikä leffa katotaan?"

"Mikä leffa... En mä mitään leffoja jaksa."
"Meillä on tarpeeks aikaa tehä vaikka mitä. Jake ja muut tulee vast aamulla."

"Mä en oo varmaan kattonu leffoja vuosiin, ku on pitäny vaan lukea.. En sit tiiä, mikä on hyvä."

"Eli mä saan päättää?" Brad sano.
"Jep. Mut ei mitään pitkää."

Brad hyppäs melkein mun päälle.
"No ni. Kohta alkaa."

"Anteeks vaan, Stewart, mä en oikeen mahu tähä. Voisitko väistää, elefantti."

"Emmä taida jaksaa.."

"Mä tuun sit tähä."

"Eli me ei katota tota...?"

"Ei todellakaan."

Ja kohta kuului kova tömähdys.

"Auts." nauroin.

"Meidän ei pitäny sotkee paikkoja!" Brad nauroi.

"Mut on tuol toi yks huone, jota ei lasketa mukaan.."

"Tuu!"
"En mä jaksa nousta."

"Kyl sä jaksat."

"Odota!"

Aamulla.

"Brad.. Sun pitäis varmaan jo herätä.."

"Brad.." Yritin töniä sitä.
"Ihan just.."

"Eipäs, ku nyt. Kello on jo puol kaheksan."

"Puol kaheksan!?" Brad nousi istumaan samantien.

"Mikset sä aikasemmin sanonu?"
"Mit.. Mä ite vasta heräsin! Hanki herätyskello, toope."

"Mähän myöhästyn töistä."
"No, et varmana."

Tallustelin masentuneena Bradin perässä. Ihana arki.

"Huomenta." Mia sanoi ylipirteällä äänellään, et ihan korvia vihlas.
"Hei.."

"Mihis sä Jaken jätit?" kysyin.

"Tuollahan se on jonkun kanssa.." Mia vilkas Jaken huoneen ovea.
"Just." sanoin, vaikkei oikeasti voinu vähempää kiinnostaa.

"Mutta mutta, mites teidän ilta?"

Hymyilin kuin viimeistä päivää. "Arvaas, vaan.."
"Justiinsa. Kaikilla muilla on hauskaa paitsi mulla.."
"Eiks sul sit ollu eilen hauskaa?"
 

"Joo, arvaa, vaan.. Koko illan pilas toi ämmä, jonka se kaiken lisäks vielä toi mukanaan tänneki."

"Mitä se sit teki sulle? Tai sano?"

"Alko haukkuu jotain, et miten Jaken kaltanen komistus pyörii tällasen ipanan kanssa. Kuvittele, ipanan! Oon Jakea varmaan vuoden nuorempi.. Ja sit viel se, et toi nainen on jotain aivan erilaista ku vertaa Jaken edellisiin tyttöystäviin."

"Eli se on joko joku ryppynen vanha mummo tai täydellinen barbie."
"Aika läheltä liippaa.."

"Missä sä sit oikeen nukuit?"

"Olisko mun pitäny tunkee niitten kahen väliin, vai.. Tos sohvallahan mä aina."

"Niin, tietty.."

"Hei, Lauren, oot sä nähny yhtä.."
"Hei, pliis, Brad, pue jotain päälles.."

Brad aukaisi suunsa ja samalla kasa partavaahtoa lensi suoraan mun poskelle.

"Mitä sä siinä seisot suu auki? Laitoitsä vahingos sementtiä naamaas.."

"Mitä toi täällä tekee?"
"Kuka, muka?"

Kirstenin naama tuijotti meitä kaikkia Jaken ovella.

"Mi-Miks te ootte täällä?"

Oli syvä hiljaisuus.

"Haloo, ääliöt! Mitä te siinä tuijotatte suut auki! Sanokaa ny jotain!"

Mun suu pysy auki, enkä saanu sitä enää kiinni.

"Siis täh. Älkää vaan sanoko, et te kaikki tunnette toisenne.. Pliis, Lauren."

En sanonu mitään. Vilkasin vaan Miaa.

"Huomenta, kaikki!"

Jake näki kaikkien vihaset naamat, kun lopulta tajus, ettei ollu esitelly elämänsä rakkautta..

"Eli tässä on Kirs.."
"JOO, TIEDETÄÄN!" huudettiin Bradin kanssa kuin samasta suusta.

"Miks toi on täällä?" Brad kysy. "Sano sille, et se voi samantien häipyä."

"Toi? Häipyä? Ainoat, jotka täältä voi häipyä, ootte te kaks!"

"Lauren!"

"Kiitti paljon."

"Mitä sä teet?"

"Mä en voi enkä pysty asumaan ton blondin kanssa samassa kämpässä, koska mä oon ihan varma, et se muuttaa tänne ihan se takia, et sais taas kiusata mua! Mä lähen, Brad."

"Sä voit jäädä viel tänne, koska sul on työt sun muut täällä. Mä yritän löytää meille sen kämpän.." yritin nieleskellä kyyneleitä.

"Mut ethän sä voi. Mihin sä oikeen meet siks aikaa?"
"Äidille."

"Rakastan sua. Soitellaan vaikka."

Brad ei päästäny mua.

"Et sä voi mennä."

"Pakko."

"Lauren.."

Viimein sain huokaista helpotuksesta kesän alkaessa, kun sain pakata tavarani mukaani ja astua ulos siitä asuntolasta!

Ne neljä vuotta olivat olleet pelkkää tuskaa, joten halusin mahdollisimman nopeesti alottaa ihan puhtaalta pöydältä.

Ennen valmistuaisia soitin Bradille, että tuun kattoo asuntoa niin pian kuin voin, mutten sanonu tarkkaa päivää.

Niinpä halusin yllättää sen.

Brad kävi yliopistolla vain kesäisin, ja heti ensimmäisellä kesälomalla Brad sai mut vakuutetuks siitä, että asunto-ongelma oli ratkaistu.

Niin se näköjään olikin.

Soitin asunnon ovikelloa, ja joka hetki alkoi jännittää vaan enemmän.

Seisoin painavat laukut käsissäni ainakin viisi minuuttia eikä silti mitään tapahtunu.

Aloin jo epäillä, et olin väärässä talossa. Brad oli kyllä selittäny tän paikan tosi selvästi, joten olin aika varma et olin oikeessa paikassa.

Päätin siis kokeilla uudestaan.

Soitin ovikelloa uudelleen ja uudelleen.

"Brad! Brad, se oon mä, tuu jo avaa."

Yhtäkkiä tuli kylmät väreet, kun en ees ollu tarkastanu, olinko oikeessa osotteessa.

No, kyl siinä Stewart luki.

Aloin tulla epätoivoseks.. Ehkä se oli jo heitetty ulos täältä, koska en ollu ees varma et oliks sillä ees työpaikkaa..

Vihdoin jokin kolahti.

"No, vihdoin! Meinasin jo soittaa ambulanssin, ku luulin et oot pyörtyny. Mut taisit vaan tietty nukkua."

"Vihdoin, Lauren!! Ollaan ootettu sua jo kauan."

Ainoot sanat, jotka oli mun päässä, olivat mitä ja tä.

"Sori, ku kesti.. Olin just siivoomassa paikkoja, koska olin varma, et tuut lähiaikoina. Eikä noi pojat tietty jaksa liikkua.. No, mitä kuuluu?"

"Ööh..."

Viimein tunnistin kasvot. En tuntenu Miaa mitenkään erityisemmin, oltiin nähty viimeks lukiossa, joten en tajunnu tätä tilannetta. Heitin sitten vaan jotain.

"Ihan ok.. Mitäs sä täällä?"

"Mitäs mä..." Mia naurahti jopa ärsyyntyneesti. "Mähän asun täällä."

Menin ihan tolaltani.

"A-asut?"

Mia nyökkäsi iloisesti.

"Jep. Mä meen hakee Bradin: se varmasti yllättyy, koska ei se oo ainakaan puhunu mitään et sä olisit tulossa. Nähään kohta!"

"Moi.."

En tienny, mitä ajatella. Ehdin kuitenkin ajattelemaan kauheinta Bradistä ja... Neljä vuotta. No, tuskin.

"Ei taida miellyttää..?"

Joku keskeytti ajatukseni huvittuneella äänensävyllä.

Heitin laukut nurkkaan.

"Ai terve, Jake. Asut säkin täällä?" huokaisin. "No ni. Anna tulla vaan. Ketä muita?"

"No, älä ny. Brad yritti kyl parhaansa.."

"Parhaansa?" En tienny, olisiko pitäny nauraa vai itkeä. "Sillä oli neljä vuotta aikaa ettiä meille ihan ikioma kämppä, mut mieluummin se halus muuttaa takas yhteen veljensä kanssa. Ihme ku ei muuttanu takas äitinsä luokse!"

Jake purskahti nauruun.

"Arvaa yrittikö?"

En kestäny enää.

"Onhan se yks laiskamato.. Mä voin kuitenki sanoa, et se kyl yritti."

"Joo varmaan. Ei mua muuten tää juttu ärsytä, mut.." tajusin jotain. "Siis ei mua haittaa vaikka oltaiskin kaikki samassa asunnossa, mut ku se vielä moneen kertaan lupas sen oman kämpän meille kahdelle ja me suunniteltiin sitä niin kauan, oikeesti. Ei kai oo ongelma, et jos ollaan tääl jotain pari viikkoa, vaan sen aikaa et löydetään se kämppä?"

"Joo, siis.. Ei mua haittaa, vaikka te täällä ootteki. Vuokraisäntää kyl haittaa enemmän; eihän täällä varmaan sais olla alivuokralaisia." Jake kohautti harteitaan ja lähti kävelemään keittiöön päin.  "Miankin kohdalla tein poikkeuksen. Mut mahdollisimman pian, ok?"

"Joo, tottakai. Kiitti, Jake."

Tuli hiljaisuus.

"Hauska muuten taas tavata." Jake vilautti hymyn.

"Samoin. No.. Mitäs sulle?"

"Ootko jo löytäny uuden tytön?"
"No, onhan niitä tossa pyöriny, muttei ketään.. erityistä. Haluutsä jotain?"

Pudistin päätä.

Vakavoiduin samantien, kun muistin, missä oon.
"Minne ne oikeen jäi?"

Yhtäkkiä Brad ryntäs olohuoneeseen.

"Lauren?" Se sai vaan sanottua ja tuijotti Jakea.
"Mitä sä mua katot? Tossahan se." Jake katsahti mua.

"Ai etsä enää tunnista mua?"

"Oot ihan eri näkönen!" Brad kiiruhti mun luo.
"Hiukset valitettavasti kasvaa neljässä vuodessa.."

"Et sä aio ees halata mua? Et ees --"

"Vihdoin sä tulit.." Brad kuiskas.

"Hei. Me ajateltiin vielä syödä tossa pöydällä.. Kai." Jake sanoi.

Brad vaan naurahti ja nosti mut pois tasolta.

"Mulla oli niin ikävä sua.."

"No, sä varmaan haluut jo nähä mun tai siis meidän huoneen..?"
"Ai." Olin yllättyny. "Sulla on oma huone? Ihan oma?"
"Tottakai. Tuu."

Aloin tulla jo paremmalle tuulelle.

"Ja Jake hei, muista, et mä maksan sulle tosta huoneesta vuokraa... Mulla on jotain oikeuksia tässä kämpässä."

"No, älkää ny vaan menkö ihan liian pitkälle, nimittäin nää seinät ei oo äänieristettyjä.."

"Jake! Lopeta." karjaisin ärsyyntyneenä.

"No onhan sulla tossa tukassas ihan tarpeeks eristettä.." Brad meni mukaan.

Aloin jo raivostua.

"Brad. Sun piti varmaan tehä jotain?"

"Se huone?"

"No, tottakai, mä näytän sulle sen huoneen.."
"Älä innostu liikaa."

"Mia? M-Mitä sä teet?" Brad huokas ällistyneenä.

"Hä..."

"Sä lupasit siivota huonees.." Mia yritti vihjailla jotain luullen, etten kuulis. "Eks me sovittu..?"

"Hä.. Mut siivosinhan mä."
"No, ei valitettavasti siltä näytä."

Mian käytös alko jo naurattaa.

"Mut.. Mikä oikeus sulla on kaivaa täällä mun.. vaatteita."
"Brad. Älä ny! Miahan vaan halus auttaa." katsoin huvittuneena Bradin kasvoja.

Mia jäi miettimään jotain.

"No, ehkä mä tästä sit lähen. Joo.."

"Heippa!"

Mia paiskas oven kiinni.

Jäin kauhistuneena kattomaan Bradia, joka muina miehinä käveli suuren vaatekasan yli.

Bradin huone ylipäätään ei ollu juuri lattiaa siistimpi.

"Minne sä meet?" vilkaisin Bradiä.

Brad kaatui sängyllensä. Vai olikohan se vain patja?

"Ihan kiva huonehan.. tää." vilkaisin ympärille.
"Kiitti." Brad näytti yllättävän ylpeältä.

"Joo, ei todellakaan oo. Miks sä valehtelit mulle?"

"Miten ni?" Brad katto mua kauhuissaan.
"Sä taisit luvata mulle ja sulle, siis mulle ja sulle pelkästään, ikioman kämpän, ei pelkkää sotkusta huonetta."

Brad huokaisi syvään ja olin varma, että nyt tulisi liuta erilaisia selityksiä.

"Joo, eli, kulta.." Brad painotti sanaa 'kulta' erittäin paljon.
"Älä ees yritä."
"Niin, et.. mä todella yritin, mutta.. Niin, se iso mutta."

"Brad! Sulla oli neljä vuotta aikaa ja sä vielä lupasit! Miks sä valehtelit!"

Brad kohautti peloissaan harteitaan.

"Mä oon pettyny suhun.. Sä et varmaan enää rakasta ees mua."

"No, tottakai rakastan. Älä viitti, hei. Kyllä me se löydetään."

"Mut ku sä vielä lupasit et sä etit sitä sen aikaa kun oon opiskelemassa.."
"Mä etinkin, mut ei meillä mitenkään voi olla varaa mihinkään, ei ees yksiöön, täällä päin."

"Mut kyl mä oon tehny paljon ylitöitä, et meillä olis jotain säästöjä, ennen ku muutetaan mihinkään.. Enää pari kuukautta."

Huokaisin syvään. Lopulta hyväksyin tilanteen.

"Ehkä sä sit oot oikeessa."

"TÄ."

"Sä petit mua, senkin kuvottava PASKA!!"

Hyökkäsin Bradin päälle nyrkit pystyssä, ja hakkasin sitä rystysillä niin kovaa ku vaan pystyin.

"Mä en tajuu yhtään mitään, mikset sä selitä!! Mä en todellakaan tiedä, mistä sä puhut."

"SÄ ET TAJUU IKINÄ MISTÄÄN MITÄÄN, IDIOOTTI AASI!!"

"SÄ MAKASIT SEN LEHMÄN KANSSA!! OOT NIIN KUVOTTAVA JÄTÄ MUT YKSIN ÄLÄKÄ KOSKE MUHUN!!"

Yhtäkkiä Brad työns mut pois.

"Älä hakkaa mua!! Mä en oo tehny yhtään mitään. EN MITÄÄN, OKEI? Oot ihan sekasin, mä en kestä sua."

"Sä.."

"Sä et kestä mua... Sä et kestä MUA!!" Nielaisin. "Mä en tajuu, miten sä voit kattoo mua ihan suoraan silmiin, edes räpsäyttämättä silmiäs, vaikka mä ja sä iteki tiiät et sä valehtelet."

"Lauren, mä en todellakaan tiedä mikä sulla on ja mistä sä oot saanu tollasta päähäs. Sitä mä en yksinkertasesti vaan ymmärrä, miten sä voit syyttää mua jostain tollasesta.. vaikka.. vaikka me ollaan tunnettu jo..."

Tuli kammottava hiljasuus.

Tuijotin Bradiä, ja yhtäkkiä olisin vaan halunnu halata sitä ja uskoo sitä, mut sitte muistin sen, et Jenny todella oli sanonu Brad.

"Brad.."

"Jos sä todella puhut totta, sä saat todistaa sen."

"Nyt samantien. Seuraa mua, ainoastaan jos todella haluut vielä et meillä on jotain toivoa.. Muuten voit painua sanonkominne."

"Tottakai mä haluun et me ollaan yhes, vaikka sata vuotta, mut miten, Lauren, sä et voi luottaa muhun.."
"Mulla on yksinkertasesti ihan liikaa todisteita susta ja Jennystä."
"Jen...?"
"TUUTSÄ VAI ET?!"

"Lauren, älä tee nyt vaan mitää harkitsematonta tai tyhmää.. Jos sä rupeet.."

"Mene. Kauemmaks. Musta."

"Mitä SÄ täällä teet? Ala vetää."

"Jenny, mulla on asiaa." vilkaisin ympärilleni. "BRAAAAAAAAAAAAAAAAAAD!!!!!"

"Joo. Rauhotu.."

"EN! Mä en rauhotu ennen ku te kummatki sanotte, ettei teillä oo ikinä ollu mitään tekemistä keskenänne!"

Tartuin Bradin paitaan ja työnsin miehen melkeen Jennyn syliin.

 

Jenny ja Brad jäi tuijottamaan toisiaan silmiin, kunnes Brad käänty mun suuntaan.

"En mä tunne tota. Mä en oo ikinä edes nähny tota." Brad pudisti päätään jo melkein huvittuneena.

En silti luovuttanu.

"No, Jenny! Onks tää se sun Bradis, jonka kanssa makaat?! Nimittäin, ihan vaan pikku huomautukses, me kaks ollaan seurusteltu melkein lukion ekasta luokasta asti, ja MUN pitäis olla vihanen SULLE eikä päinvastoin!!"

"Öööh.. Täs on nyt varmaan.. Täs on nyt varmaan tapahtunu pikkunen sekaannus. Lauren, mä en oo ikinä ees nähny tota partaveikkoa."

"NO NI!!" Brad kiljahti kuin iloinen porsas.
"Ei voi olla.. Varmana ootte, koska sanoit, et oon suudellu Bradiä."
"Niin, siellä baarissa, missä Brad, siis ei toi vaan mun Brad, on töissä. Se kerto et sä kävit siihen kiinni."

Jäin tuijottamaan suu auki enkä saanu happea.

Ainiin, se. Se yököttävä baarimikko.

Olisin halunnu vajota maan alle. I'm in a huge trouble.

"Sulla taitaa olla jotain selitettävää.." Brad sano.

Kaiken keskeytti kuitenkin jotenkin niin ärsyttävän tuttu nauru.

"Kuuliks mä oikein?"

"Onks toi nörtti ihan tosissaan pettäny noin hyvännäköstä jätkää? Wou."

"Tää asia ei kuulu sulle pätkän vertaa ja pysy erossa mun poikaystävästä."

"Aijaa, et se on vielä sun poikaystäväs? Huh huh, mikä idiootti.. Mut sehän petti sua?" Kirstin vilkaisi Bradiä.

"Tää asia ei kuulu sulle eikä Lauren ikinä pettäis mua."

"Joo, joo, ei varmaan, joo."

Olisin halunnu kuristaa sen siihen paikkaan.

"Tollaset pummit ei huuda mun tyttöystävälle!! Laahatkaa köyhät perseenne muualle."

"Ite toi sun blondis alko puhua täyttä sontaa!! Jättäkää ite meiät rauhaan ja sekaantukaa joidenki muitten asioihin."

"Ja sähän et rupee mua määräämään, maalaisjuntti! Mee takas navettaas #%!!½!!!!!"

"Tom, häivytään.. Noilla junteilla on jo tarpeeks ongelmia."

"Toi finninaama petti rasvalettiänsä.."

Tom räjähti nauruun.

"Oho, oho. Navetalle taitaa olla käyttöä siellä maalla.."

"Haluutsä et mä vedän sua turpaas.."

En kestäny enää ketään. Halusin pois.

 

"Jätä mut rauhaan!" huusin.

"Mikset sä jättäny mua rauhaan?" huokaisin.

"Jos sä haluut kuulla siitä baarijutusta, se ei ollu todellakaan mikään juttu ja se tyyppi oli se joka rupes mua ahdistelemaan.."

"En mä sitä ees uskonu. Miks sä oot edelleen surullinen, jos mitään ei tapahtunu?"
"Mä vaan odotan, et sä jätät mut etkä anna ikinä anteeks sitä, että oon idiootti.."

"Tottakai annan anteeks sen, et oot idiootti ja tosi mustasukkanen.."

"Kiitti. Pliis, unohdetaan tää koko tyhmä juttu. Tälle tuskin voi nauraa jälkeenpäin.." sanoin.

"Mä nauran jo nyt.. Onneks saatiin tää selvitettyä, koska mä joudun nyt lähtee.."

"Älä sit ihan kokonaan unohda mua.." kuiskasin.

"Ehkä mä unohdan ja petän sua.."

"Yäk. Ei todellakaan oo hauskaa. Älä puhu enää pettämisistä."

Me vaan tuijotettiin toisiamme. Olin saanu rakkaani takas, vaikka luulin, et kaikki olis ollu jo loppu.

Brad lähti, ja mä jäin yliopistolle vielä yli kolmeks vuodeks.

Halusin kaikesta huolimatta suorittaa opiskelut loppuun.

Ja sitten Brad ja mä saatais olla ikuisesti kahdestaan meidän omassa pikku asunnossa.

En lopulta halunnutkaan lähteä minnekään, vaan halusin samantien kuulla kaiken ja pakotin Bradin tilaamaan ravintolan sijasta jotain asuntolan vapaa-ajanviettohuoneen pölyiselle matolle. Ilman kokin lupaa, tietty.

Kummallekaan ei tietenkään maistunu rasvanen hampurilainen, vaan me jäätiin vaan tuijottamaan toisiamme. Minuutti. Ehkä kaks. Kunnes lopulta karjaisin: "Niin, sun piti kertoa kaikki!!"

Brad oikaisi itsensä samantien istumaan.

"Joo.. Mitäs sä sit haluut tietää?"

"Niinku jo sanoin, et kaiken. Esimerkiks sen, miten sä yleensä pääsit jo nyt tänne, vaikka sullahan on yleensä töitä.."

"Jep. Mut ei vaan ollu. Ehkä mä oon vaan niin paras työntekijä, et saan tosta vaan lomaa.."

Sit Brad teki jotain, minkä tulkitsin niin, et se yritti iskeä silmää. Tai jotain.

"Tota on niin vaikeeta uskoo, ku muistaa sen yhden kerran, jota ei halua muistaa." pyöritin silmiäni.

Brad jäi tuijottamaan niin idiootti-ilme naamallaan, et yritin välttää purkahtamasta nauruun.

En kuitenkaan pystyny siihen!

"Oot niin ääliö!"

"Lauren Kleiman, olette niin julma. Etkä taida tosta mihinkään muuttua..." Brad pyöritti päätään ja hymyili.

"En ni."

"Ei mua haittaa sun mielipitees, koska mä tiiän, et Johnin mielestä olin maailman paras postinjakaja.."

Brad hymyili omahyväisenä ja halusin kiusata sitä lisää!

"Ja pah!"

"Sä et tiiäkää, kuinka isä haukku sua mulle sun selkäs takana viikkokausia ja joka kerta meinasin kuolla nauruun! Oot maailman laiskin työntekijä, se sä oot. Meinasit saada porttikiellonki meille.."

"Mut sit olin vielä enemmän tervetulleempi kuin ikinä, kun autoin mutsias siivoomaan talon joka viikko. Älä vaan unohda sitä!" Brad vastasi.

"Niin joo.. Nyt ku mä muistan sen niin tiettyhän sä oot maailman ahkerin vaari."

"No, mitäs sä haluaisit tehä?" Brad kysy.

"Ku mä ajattelin, et voitais käydä niillä automessuilla, kun kerta täällä asti ollaan.."

"No, ei todellakaan! Yäk."

"Mennään sit vaikka kaupungille.."

"JOO!" huudahdin samantien. "No ni, lähetään vetää."

"Jee, tanssimaan!"

"Onhan sul auto?"

"On, on."

"Nopee nyt.." Brad valitti maaten sängyllä. Kiitos vaan, Brad ,ihanasta kehusta, kun kerrankin yritän näyttää hyvältä. Tai sinne päin ainaki.
"Joo, joo! Mitä sä siellä vaan makaat.."

"No, tuu tänne mun viereen, niin en kauaa vaan makaile.."
"BRAD!! Turpa umpeen."
"Mitä sä siellä oikeen raivoot?"

"Mitä puuhaat?"

"Meikkaat sä?" Brad melkein nauroi.
"No en! Laitoin vaan vähän huulikiiltoa, en muuta. Lähetääs sitte."

 Körötettiin Bradin jollain ikivanhalla rämäautolla keskustaan.

"Kannattais harkita uuden auton hankkimista.. Tää on ihan kammottava."
"Heti sinä päivänä, kun pääset maisteriks. Ostetaan samantien myös sulle oma!"

Sitä päivää ei todennäköisesti ole tulemassa.

 

Mentiin pieneen baariin. Tosi pieneen. Siellä ei näyttäny olevan kuin me ja rasvalettibaarimikko.

"Sullehan ihan sopii toi huulipuna." Brad huomautti.
"Se on edelleen huulikiiltoa.. Mut kiitti."

"Tosta oli jo aikaa..." sanoin.
Brad nyökkäsi. "Mut mun täytyy käydä vessassa."
"Vau. Tosi romanttista."
"Jep, lähetään vaikka sit jo."
Nyökkäsin ja suunnistin kohti baarituolia.

"Saisko olla jotain?"
"Häh?"

Baarimikko rupes yhtäkkiä puhumaan.

"Saisko kaunottarelle olla jotain?"
"En tiiä siitä, mut mä en ota mitään, kiitos..."

Käänsin tuolia toiseen suuntaan.

"Anna mun tarjota jotain! Kaunottarille on tänään kaikki ilmaista."

Alko vähitellen oksettaa. Hoin mielessäni, että jätä mut rauhaan.

Turhaan. Meinasin saada paniikin ja ehkä sainkin, kun rasvaletti jätti juomansa ja lähestyi mua hyvin epämiellyttävä ilme naamallaan.

"Vai ei neidille kelpaa juomat.. No, kelpaisko treffit."

"Hei, hei, hei!! Antaa vetää! Mun poikaystävä tulee, millä hetk--"

"No ni, Lauren, lähe-- Iltaa!"

"Iltaa, ja hyvää illanjatkoa.." baarimikko mutisi ja palasi tiskinsä taakse kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lähettiin autolla asuntolaa päin, kun romu yhtäkkiä jämähti keskelle tietä.

"Voi !½$£? Bensa tais loppua.." Brad mutisi tuijottaen mittaria.

"Bensa?! Mitä sä oikeen tarkotat??"
"Sitä et sä joudut oottaa, ku mä tarkistan johtuuks tää oikeesti siitä."

Mua jäi vaivaamaan se baarimikko niin pahasti, että päätin järjestää sille potkut.

Olisin nyt vaan halunnu mieluummin olla yksin kuin murjottaa ja pilata Bradin viikonloppu...

"Jep. Bensa loppu." Brad nauroi. "Meidän pitää sit vaan lähtee kävelemään."

"Lauren?"

"Lauren? Hei, mikä sul on?"

"Kerro nyt.. Sä näytät tosi kurjalta.."

Kohautin vain olkapäitäni ja pidin katseeni maassa.

"Ei kai tää vaan johdu nyt tosta autosta.. Joo, mä tiiän et oon edelleen laiska ja idiootti, mut mä totaalisesti unohdin tankata sen jälkeen, kun tulin tänne.. Pilasin koko viikonlopun? Sori. Mä kannan sut vaikka reppuselässä himaan."

Naurahdin.

"No, et varmana.. Et sä ees jaksais."

"No, varmana. Et kai sä oo mulle raivona?"

Miks olisin? En silti sanonu mitään.

"No, ni, tuu!"
"No EN!!!!"
"Tuutpas."

"Älä sit pudota mua, koska meinaan nukahtaa..."
"Voit luottaa muhun."

************************************

"No ni, Lauren, perillä ollaan!"

"Täh, ollaanks me täällä.. Just ku nukuin niin hyvin..."

Suljin silmät uudestaan, ja meinasin taas nukahtaa.

"Et kai sä ny enää nuku? Nukuit jo koko matkan.."

"Nukuttaa.."

Kohta olin jo unessa.

************************************

"Lauren, nouse nyt jo ylös.. Kello on kohta 11."

Tunsin jotain lämmintä kädelläni ja säpsähdin hereille.

"Täh.."
"Sitä täh, et herää jo."

Pompahdin istumaan. Vilkaisin ikkunasta ulos ja aurinko oli jo korkealla.

"Nukahdinko mä?"

"Kauan mä oon oikeen nukkunu?"
"Tosi kauan."

"Eikä.. Eikä. Mikset sä herättäny mua?? Olisin voinu nukkuu vaikka koko ens viikon, mut just sit tänä viikonloppuna... Äh."

"Oon tyhmä."
"Etpäs."
Vilkasin Bradiä.
"No, ehkä vähän."
"Mut.. Mihin sä oot jo lähös?"

Brad istahti mun viereen.

"Mun täytyy käydä hakemassa se auto pois sieltä."

"Ai nyt?"
"Jep."

"No, mä tuun mukaan."
"Ei sun tartte.. Sinne on kauhee matka. Sä voit vaikka sillä välin keksii taas jotain tekemistä."

"Ja mun pitää sit viel tankata se illaks."
"Mmm.. Eli sä sit lähet sit jo tänää..." huokasin syvään.
Brad nyökkäs.

"Niin, tietty."

"Nähään, tuun niin nopeesti ku pääsen."
"Joo, moi."

 Pompin salaa alusvaatteisillani käytävää pitkin kylpyhuoneeseen omaksi onnekseni niin, ettei kukaan nähnyt ja vältyttiin sydäreiltä.

 Jähmetyin paikoilleni samantien, kun astuin sisälle; yhdestä vessakopista kuului nyyhkytystä.

En tienny, mitä tehä. Lopulta keksin jotain.

"Onks täällä joku?"

Joo, ei varmaan.

Nyyhkytys loppu.

"Kuka siellä?"

Tunnistin äänen heti.

"Jenny...? Lauren. Vaan Lauren."

"Lau... Mitä sä haluut?"

"Mitä sä täällä teet?"

"Jenny!" meinasin kirkaista. "Mi-mikä sul on?"

"Miten ni."
"N-no, sä näytät.. Et näytä voivan.. Miks sä itket?"
"Hah."

"Sä oot niin hyvä näyttelemään!! Ihan ku sua kiinnostaiski, miten mä nyt voin, kun ei ainakaan eilen tainnu paljoa kiinnostaa, ku rupeet.. rupeet.." Jenny alko nyyhkyttämään entistä pahemmin. "Suutelemaan varattuja miehiä!"

"H-H-Häh.. Täh. TÄH!! Ku-kuka, ketä sä tarkotat? Jenny, rauhotu, emmä oo mitään!"

"Mä en kestä sua!! Jätä mut rauhaan, lopullisesti. Sä et multa vie..."

"Bradiä."

Ovi paiskautui kiinni.

En saanut suutani enää kiinni; leukaluut oli kuin jäässä, umpijäässä. Mun koko kroppa oli umpijäässä. Yritin ottaa seinästä tukea, kun lopulta jalat meni alta.

"B-Brad..."

"BRAAAAAAAAAD!!!!!!!!!!!!!!!!!!"

En tiedä, miten pääsin huoneeseeni asti, mutta sen tiedän, että itkin ja pyyhin kyyneliä koko matkan. Meinasin oksentaa.

"Mikä sulla on.. Lauren, mitä on tapahtunu!"

"Sä... Sä oot pettäny mua.. Brad, sä petit mua!!!!!"

"Löysinpäs sut!"

"Siis siellä on nyt niin ihana sää, niinku näät, vaikka on jo melkeen syksy, joten me lähetään nyt samantien sinne yliopiston uimahallille."

"En mä voi. Mul on töitä."

"Täh."

"Siis.. Siis tottakai me mennään. Mitä sä oikeen puhut."

"Eipäs. Mee jonkun muun kaa."

Pyöritin päätäni.

"Siis haloo!!! Sä et voi olla tosissas!! Sä siis aiot oikeesti istuu koko päivän koneella, vai?"

Jennyn ilme ei värähtänytkään.

"Hei, Jenny, please!!! Kato nyt tota säätä!! Sä et voi tehdä tätä mulle!! Oikeesti!!"

"Mä just latasin jonkun uuden ohjelman tänne, ja mun täytyy opetella käyttämään sitä, et mä pystyn sit tekee sen lopputyön.."

"Hei, mitä sä teet?"

"Me lähetään nyt uimaan, ja tää kone sammuu nyt!" mutisin pölyisen ruudun takaa.
"No, ei varmana."

"No, kyllä! Ja lähtee.." Tartuin johtoon ja olin valmiina repimään sen irti.
"OKEI!! Okei." Jenny huokaisi syvään. "Mennään sitte.."

Pomppasin ruudun takaa.

"Oikeesti?!" kirkaisin.
"Joo, ja nopeesti ennen ku muutan mieltä."

"Voi vitsi, Jenny, sä oot maailman paras tyyppi!!"

"No niin, ja eikun pakkaamaan!!" huudahdin ja Jenny pyöritti silmiään.

"Hei, mä kuulin ton!"

 

Yliopiston uimahalli.

"Miks sä oikeesti pakotit mut lähtemään.."

"Inhoon tätä auringonpaistetta.." Jenny mutisi tuttuun tyyliinsä lippansa alta. "Saan ihan varmana illaks päänsäryn enkä pysty tekemään niinku mitään."

"Turpa kiinni jo! Kato nyt, miten kaunista! Mul meni koko kesä kaikkiin valintakokeisiin ja viimein on aikaa olla vähän 'rannalla'. Hei, nyt vois oikeesti olla jo lunta!"

"Lunta?"

Nyökkäsin.

"Eihän täällä ikinä sada lunta.."

"Ei vai?"

"No, ei todellakaan. Mistä sä oikeen tuut.. Grönlannista?"

"No en!" Sanoin tosissani ja Jenny pyöritti silmiään. "Siis onks tääl niin ku aina tällasta?"

"Miks mä muuten olisin aina raivona ja piilossa tietokoneen ruudun takana yötä päivää?" Jenny melkein karjaisi.

"No, sori.."

"Tällasia päiviä mahtuu vuoteen 1 000.."

"Vitsi täst tulee hauskaa! Mä alan ihan tykkäämään tästä paikast.. Mun on ihan pakko heti ensiks hypätä tonne. Ihanan lämmintä vettä."

"Siitä vaan."

"No, vauhtia nyt! Antaa mennä." Jenny häiritsi.

"Joo joo!! On vaan vähän liukas tää homma!! Suu kiinni."

"Jippii!"

"Mitä sä siinä seisot?"

"Täällä on sulle pari.."

"..hyvin rakasta ystävää.."

"Katos, katos. Päivä vaan paranee entisestään.." mumisin.
"Lähetään.."
"Jep. Mennään kuntosalille." sanoin jo ennen kuin kysyin Jennyn mielipidettä.

Sen kerran, kun olis ollu hauskaa, Tuhkimon piti tulla pilaamaan kaikki. Taas kerran.

Miten mä oikeen näin hengästyn?

Vilkaisin pulssia ja se oli jo melkein 200, vaikka olin istunu tässä vasta pari minuuttia.

Ei mulla oo ikinä ollu näin huono kunto. Ei ikinä. Bradin kanssa me lenkkeiltiinki joka päivä yh..

Voi ei, Brad. Mä varmaan näytän ihan elefantilta. Enhän mä oo parina edellisenä päivänä tehny muuta ku syöny!! Se pitää mua ihan varmasti lihavana vanhana akkana.

Huokaisin syvään.

Nää kaikki yliopiston prinsessat on tehny musta ihan pinnallisen. En todellakaan haluu olla niinku ne. Bradin mielestä oon täyskymppi.

No okei, 9½.

"Hei, voitaisko jo häipyä?"

"VIHDOIN, LAUREN!! Soita ambulanssi, mä oikeesti oksennan.."

"Ja sä noin huonossa kunnossa olisit sit vaan halunnu istuu koneella! Come on!"

"No, KYLLÄ!!!!!!!!!"

Pihalla oli jo viileempi.

"Oho, oho." Jenny sanoi.

"Barbie, Ken ja heidän kiiltävän punainen urheiluautonsa."

Mentiin odottamaan bussia.

"Niin sulosia yhessä, et oikeen tulee kylmät väreet."

"Pikemminkin oksennus." korjasin.

 

Painuin suoraan huoneeseen ja napsautin tuulettimen päälle.

Olin hiestä märkä ja tunsin pyörtyväni.

Ehkä ei ollukaa niin viisasta lähteä koko päiväks ottamaan aurinkoa varsinkin kun on kotoisin jostain korvesta jääkarhujen seasta. No melkein. Maalta kumminkin.

Kaivoin kännykän. Halusin mumista oloani jollekin.

"Heippa, mähän se täällä.."
"Hei, söpöliini."
"Jos sä nyt näkisit mut, olisin kaukana söpöliinistä.  Miten olis lihava vanha akka?"
"Ainut lihava akka, jonka tunnen, asuu naapurissa. Mikä sul sit on?"
"Löysin jotain ikivanhoja leipiä laukusta, ne jäi varmaan siitä bussireissusta, jotka maistuu erittäin vahvasti homeelta."
"Nam. Tännekin yks."

Puhuttiin Bradin kanssa kaikenlaista.

"Onneks on enää huominen, ni nähään."
"Niinpä. En kestä ees sitä!"
"Älä, sama täällä.. Soitellaan sit vielä. Moi."

Sammutin kännykän ja rupesin venyttelemään.

Kuulin askeleita ja kuulin oven narisevan auki.

"Onks siel joku?" kysyin.

"Minähän se täällä."

Tunnistin äänen samantien ja pomppasin pystyyn. Jäin tuijottamaan ovesta kävelevää henkilöä suu auki.

"Brad.."

"Moi, kulta. Tuli vähän ikävä ja tulin tänne samantien." Brad naurahti.

"Mikäs komero tää on?" Brad vilkaisi ympärilleen.

"Komero??" Naurahdin Bradin ilmaukselle.

"Tää näyttää vaan aika ahtaalta paikalta.."

"Ite oot komero. Mä tykkään täst tosi paljon. Kato, mä tein noi tyynytki ite."

Tunsin muuttuvani tomaatiksi samalla, kun Brad tuijotti mua.

"Joo, siistit. Mut eiks tää oo vähän ahdistava paikka? Onks tää jotain 10 neliötä?"

"16.."

"Nää tapetitkin on aika yököttävät.."

Kyl täs paikassa on paljon ahdistavampiakin asioita kuin jotkut tapetit..

En todellakaan halunnu kertoo Bradille mitään typeriä asioitani, koska teen aina kaikesta vaan suuren numeron..

Brad varmaan huomasi ilmeeni, kun vilkaisin häntä, joten paiskasin takaisin naamalleni suuren hymyn.

"En mä siis sun tavaroita oo haukkumassa, en vaan haluu, et mun rakas vangitaan tällaseen koppiin."

"Kuules nyt, sisustusarvostelija, en mä oo tänne tukehtumassa."

"Ja me voidaan sitä paitsi lähtee samantien jonneki, vaikka syömään, ja haluun sit kuulla kaiken, et miten sä jo nyt tänne pääsit ja mitä sinne korpeen kuuluu.."

"Tosiaan.. Mitä sä ehdotat?"

"Mulla oli mieles tää yks paikka, mist voi tilata kaikkia mereneläviä ja.."

"Mä ajattelin, et ihan vaan mäkkäri."

"Joo, se oli vitsi!"

"Mä vaan jo luulin, et susta oli tullu sellanen kaupunkineiti päläpälä."

Nousin varpailleni ja suutelin Bradia.

"Ei ikinä, mä lupaan." kuiskasin.

 "Huomenta, Nashville! Täällä Jason Berg pirteänä kuin apina. Aamu täällä Nashvillessä nousee aurinkoisena ja plussan puolella, vaikka syksy uhkaavasti läheneekin..."

"..aamuruuhka on juuri nyt pahimmillaan moottoriteillä varsinkin aivan kaupungin keskustassa.."

Silmäni avautuivat yhtä nopeasti kuin heppu radiossa sai suunsa avattua liian pirteästi.

Olin ihan puhki ja väsyny. Olin istunu aamukuudesta asti haisevassa bussissa eli miltei sata tuntia. Olin tuijottanut autojen valoja niin kauan, että näin pelkkiä punaisia pilkkuja joka puolella.

 

Suljin radion ja yritin vähän venytellä puutuneita jalkoja. Tietenkin löin jalkani edessäni olevaan penkkiin kuin mikäkin norsu. Vilkaisin kuljettajaa, joka oli niin pirteällä päällä. En ymmärrä enää mitään.

Yhtäkkiä kuulin kuulokkeiden läpi bussin jarrujen kirskunnan ja meinasin pyörtyä.

"Ei, ei, ei, ei..." Toistelin päässäni, vaikka silmäni olivat lukkiutuneet johonkin todella pelottavaan.

Otin kuulokkeet tärisevin käsin pois päästä ja tungin ne laukkuun.

Ei voi olla totta. Nytkö jo? Olisin vaihtanut tämän vieläkin pitempään bussimatkaan. Ihan mihin tahansa muuhun!

Vilkaisin taas raskaannäköistä ruskeaa ovea ja jostakin mieleeni pulpahti kysymys: mikä on viimeinen toiveesi.

Lopulta bussi pysähtyi totaalisesti ja ovet natisivat auki. Kompuroin kipeän jalkani kanssa ulos.

Missään ei näkyny ketään ja bussistakin nousi vain jotain kolmekymppisiä vaareja.

Yhtäkkiä kuulin, kun bussi alkoi taas natista ja oli jo jatkamassa matkaansa.

Hetken tunsin, että saan paniikkikohtauksen, mutten sittenkään hypännyt bussin ikkunasta sisään.

 Mee vaan, ja jättäkää mut tänne! Kyl mä vielä näytän, et.. mä..

Olisin halunnut upota suohon.

 

Tunsin jonkin jämähtävän kurkkuuni.

Yritin nielaista sitä pois, mutta se vain kasvoi, kun näin ilmoitustaulut, koulukuvat, tikittävät kellot, vessojen ovet.. Lähestyin sydäriä.

Mieluummin sydäri kuin, että näyttäsin idiootilta heti, kun astuisin sisään. Siksi lähdin kävelemään entiedäminne. Yritin keksiä jotain paikkaa, joka mulla olisi "niin-päämääränä." Keksin, että mun täytyis löytää tietenkin mun oma huone tässä loisteliaassa Schwarzin yliopiston asuntolassa, joten yritin löytää jonkun ystävällisen näkösen tyypin.

Mutta kun sit yritin kattoa jotakin tyyppiä hymyn kera silmiin, kukaan ei ollukaan huomaavinaan.

Meinasin jo vaihtaa sitä päämäärää takaisin bussipysäkille, kun sain halveksuvia ja sääliviä katseita ympäri käytävää...

..mutta sit onneks joku ei ollu vielä huomannu mua ollenkaan ja tungin itteni sen luo.

"Öööh... Moi."

Blondi barbie käänty yhtä hitaasti kuin etana.

Blondi katto mua kuin eläintä päästä varpaisiin.

Mahtavaa.

"Terve, mä oon Lauren Kleiman, ja mä oon uus täällä!" Kirkaisin, ja hetken luulin, et todella oon eläin.

"Mmmm.. Mitä sä oikeen haluut multa..."

"Ei, ku mä siis vaan halusin kysyy, et mistä saan tietää, missä huoneessa asun."

Tuntu ihan ku se ei ees kuunnellu; pyöritti vaan silmiä ja tuijotti ympärilleen.

Lopulta se käänty kuitenki.

"Tiiätsä mitä?"

Nyökkäsin hymyillen.

"Jätä mut rauhaan!"

"Äläkä puhu mulle enää ikinä."

"Ai, hei Tom!!"

Katsoin kuin puulla päähän lyöty.

"Toi teidän kuva onnistu todella hyvin, oot tosi söpö..."

Raahasin itteni masentuneena limukoneelle. En pystyny olevaan huomioimatta Barbien ja Kenin hyvin imartelevia eli v-mäisiä katseita itseäni päin.

Huokaisin niin syvään kuin pystyin.

Mitä mä oikein olin tehny et alle kymmenessä minuutissa koko yliopisto juoruaa musta?

Ehkei siihen tartteta muuta kuin halvat vaatteet ja meikitön naama.

Päätin kaikesta nöyryytyksestä huolimatta edelleen ettiä sitä tiettyä ystävällistä tyyppiä, joka kertoisi, missä oikeen asun. Matelin ruokalaan.

Hmm.. Upeaa.

Kerrankin joku tollo, joka ei käännä heti päätään.

"Huomenta, mä oon uus opiskelija täällä asunnolla, Lauren Kleiman, ja mun täytyis löytää.."

"Äääh, ei mua kiinnosta teidän nuorten asiat.. Mut on palkattu tänne vaan tiskaajaks, ei tietosanakirjaks.."

"Mut eiks sä.. siis te, vois kertoo, mistä mä oikeen löydän mun huoneen, ku.."

"En edelleenkään tiedä eikä paljoa kiinnosta. Tuolla jossain on kai joku ilmotustaulu teille nuorille aaseille.."

Meinasin räjähtää noloudesta koko ruokalan edessä. Sen sijaan purin hampaani yhteen ja narskuttelin ne hajalle.

Ilmotustaulu tänne tai ase.

No niin, missä, missä..

Halusin niin pois jonnekin piiloon.

Tuossa!

Lauren Kleiman pälä pälä. Pälä. 2.

Selvä.

 

Huone 2 näytti olevan yläkerrassa.

Ihanaa, ei ketään.

Oli silti pakko vilkaista koripalloa, jos sillä sittenkin oli silmät.

Löysin kuin löysinkin sen huoneen, mut sain taas kerran hävetä silmät päästäni. Oveen oli liimattu teholiimalla yläasteaikainen koulukuvani.

 

Huone näytti ihanan tutulta. Tavarat oli jo lähetetty muutama viikko sitten tänne, ja ihan hyvin ne vanhat aasit oli sinne laittanu.

Luennot olivat vasta illalla, ja mulla oli koko päivä aikaa vaikka nukkua. Ei ainakaan ollut sitä vaaraa, että lähtisin uusien kavereiden kanssa kaupungille!

Hyppäsin sängylle ja huokaisin helpotuksesta.

Huone näytti samalta kuin huoneeni kaukana kotona.

Halusin tulla yliopistoon opiskelemaan historiaa ja taidetta, koska halusin vaatesuunnittelijaksi tai muuten vaan taiteilijaksi. Koska kaikki oli jo näin alussa mennyt päin mäntyä, täytyi sitten vain keskittyä opiskeluun.

Sitten alkoi taas ärsyttämään.

Mun oli saatava selville sen ämmän nimi. Ihan varmastikaan se ärsyttäis mua ne kokonaiset neljä vuotta, jotka täällä joudun olemaan.

Alkoi ahdistaa koko komero ja halusin ajatukset muualle.

Istuin ja tuijotin tyhjyyteen, kun yhtäkkiä kuului ovenkoputusta. Nousin niin hitaasti kuin pystyin.

"Lauren Kleiman?" kuuluin samantien, kun olin saanu työnnettyä oven auki.

"Joo.."

"Huomenta, oon Jenny Schneider. Eli ruokala on alakerrassa, kirjastossa voi parin päivän sisällä käydä valitsemassa pääaineensa, suihkuvuorot on jaettu neljälle henkilölle kerrallaan, tupakointi on kielletty huoneissa ja käytävillä, alkoholi myös kiel.."
"Anteeks, mut kuka se blondi barbie oikein on?" keskeytin ja järkytyin kuullessani, että todella aukaisin suuni.

"Anteeks, mitä..."

Tuskin se ees kuuli oikein, mitä mä sanoin.

"Eh.. Ei mitään, unohda.."

"Okei.."

Sain taas tutun päästä-varpaisiin -katseen.

"Kysyttävää?"

Pudistin päätäni ja suljin oven mahdollisimman nopeasti.

IDIOOTTI!!

"Ööh.." Oli paras samantien korjata tilanne. "Onks tässä vapaata?"

"Siis sori se.. äskönen, se blondi barbie, heh heh, juttu.. Voisiks --"

Tyyppi katto mua pitkään ja oudosti. Ihan kuin se olis jo unohtanu.. Ja mun piti tietenkin tulla muistuttamaan.

"Joo, siis.. Mä tiedän kyl ketä sä tarkotat, en mäkään voi sietää sitä.. Jos sä kerta sen nimen haluut tietää, niin Kirsten. Enkä mä oo mitään sanomassa.." Jenny sanoi ja jatkoi syömistä.

"Okei.."

Huoh, mikä helpotus.

Uskalsin jo vähän kuljeskella ympäri asuntolaa, ja sain itseni valitsemaan pääaineen. Siitä tuli tietty historia.

Iltapäivän tylsinä tunteina eksyttiin Jennyn kanssa samaan aikaan tyhjään vapaa-ajanviettohuoneeseen.

Ja tietysti juoruttiin Kirstenistä.

"..siis sano tollasta mulle, vaikken ollu koskaan ees nähny sitä ja oltiin ihan tuntemattomia. Ihan ku jossain alakoulussa, mä en vaan käsitä.."

 

"Anna olla, se vaan kaipaa huomiota.. Se on aina ollu sellanen."

"No joo, mun kyl pitäis... " huokaisin.

"Mut ku se on vaan niin ärsyttävä, et olis tehny mieli vaan kuristaa se!"

 

Jenny nousi sohvalta.

"Et kai sä jo mee?"

"Joo, pakko.."

"Täytyy hoitaa viel noita uusien opiskelijoiden asioita.."

"Aa.. Okei, kai me nähään joskus.." sanoin pettyneenä.
"Jep.. Moi."

Voi tylsyyden tylsyys.

Kaikki muut oli varmaan jossain kaupungilla ja me nörtit mätäännyttiin täällä ja pälätettiin kuin vanhat mummot samoja asioita päivästä toiseen.

Näin tylsyydessäni rappuset yläkertaan. Päätin tsekata.

Toivoin vain, ettei siellä ollut ketään. Halusin tutkia paikkoja rauhassa.

Jäädyin paikalleni. Täysin.

Päätin kääntyä mahdollisimman nopeasti takaisin alas. Ei se varmasti kuulisi, mutta miten mä en ollu kuullu rummun soittoa! Äh.

"Hei, oota!"

"Älä mee! En mä oo tätä paikkaa mitenkään varannu.."

"Mu.. Mu.." Inisin liikkumatta. "Mut en mä haluu mitenkään häiritä.."

"Tuu vaan, tääl on kyl vapaata.."

Tomiksi tulkitsemani henkilö hymyili. Yritin tutkia, oliko hymyssä jotain vastenmielistä ja outoa.. Pelkkää ystävällisyyttä.

Niinpä vilkaisin ympärilleni ja silmiini osui mikrofoni. Tykkäsin laulamisesta.

"Mä en sit todellakaan oo mikään.. hyvä." muistutin punaisena kuin tomaatti.

Lauloin parhaani mukaan jotain, mitä päähäni sattui tulemaan. Yritin pysyä samassa tahdissa rummunsoiton kanssa.

Kuitenkin päälle tuli kamala epävarmuuden tunne, joka vaan kasvo aina, kun Tom vilkaisi mua. Naurettavaa, miks mä ees suostuin tähän..

Siis haloo minä! Toihan on just se Tom, joka supisi Kirstenin kanssa asioita, joita en ees haluu tietää. Tietenkin se menee heti kertomaan rakkaalleen, minkälainen sianröhkiminen sen finninaama-Laurenin kurkusta tuli..

Ääliö.

"Miks sä lähet?"

Nyt alko todella ahdistaa.

"Sähän lauloit tosi hyvin! Mikset sä haluu jatkaa?"

"Ööh.. Siis enpäs laulanu.."

Päätin mennä suoraan asiaan.

"Mä en vaan tajuu yhtä asiaa, et.. miks sä yleensä haluut viettää aikaa mun.. tai ees olla alle metrin päässä musta.."

"Sä.. kuulostit oikeesti hyvältä ja mä halusin et sä viel laulat."

"Niin siks et sä voit juoruta taas Kirstenin kanssa mun ulkonäöstä sun muusta epämiellyttävästä, eiks niin?"

"Mitä sä.. Ei ku oikeesti, sä osasit todella laulaa."

"Okei antaa olla. Tee ja sano, mitä lystäät. Mua ei kiinnosta."

"Mut.."
"Joo, ei kiinnosta."

Painuin huoneeseen ja paiskasin oven kiinni.

Istahdin sängylle, mut kohta olin jo kaivamassa kännykkääni laukusta. Halusin vain puhua jonkun järkevän tyypin kanssa. Viimein!

Vastaa nyt.

"Justin?"
"Aa, moi. Mites sul menee?"

"Mulla on oikeesti niin ikävä sua ja ylipäätään kaikkea normaalia elämää! Tää on ihan painajaista koko homma."

"Kaiken maailman juorukelloja ja kieroilijoita täynnä koko asuntola. Mä en oikeesti varmaan jaksa ees viikkoa olla täällä..."

"Ei kai ne susta mitään paskaa puhu? Mä oon valmis hakemaan sut koska tahansa pois. Soita vaan! Muista, et mä rakastan sua."

Olisin halunnut itkeä.

"Mä tuun käymään heti viikonloppuna. Sain viimein ton autonki kuntoon. Koeta jaksaa. Ainiin, mä oon jo muuten alkanu ettimään sitä kämppää!"
"Oikeesti? Mut mä oon täällä vielä sata vuotta..."
"Mä tiedän, mut ollaanhan me silti yhessä. Koeta muistaa et sul on muutaki ku se tyhmä yliopisto."
"Mä yritän.."

Suljin puhelimen ja kaaduin sängylle. Halusin nukahtaa ja herätä neljän vuoden päästä.